Vireen hallinta

Tämä teksti ei olisi tullut mieleenkään Etnan kanssa treenatessa, sillä hänelle tarvitsi opettaa vireeseen liittyen vain yhtä asiaa, joka oli vireen nostatus. Sitä olemmekin rakentaneet kuin Iisakille kirkkoa. Johannalla ja Tempolla vireeseen liittyvät haasteet ovat aika samansuuntaisia. Tempo on aivan pikkupennusta asti treenannut agilitya, mikä on todennäköisesti ollut avainasemassa lajiin syttymisen kannalta. Tempo on kuitenkin niin pehmeä, että kierroksia on haastavissa treeneissä / kisatilanteissa pitänyt tietoisesti yrittää nostaa, etteivät mahdolliset epäonnistumiset vie itseluottamusta täysin. Sekä Etna että Tempo ottavat vastaan ainoastaan namipalkkaa, mikä on asettanut omat haasteensa vireen nostatukselle. Kun Johannan kanssa mietimme, mistä kaikki lajitreeni oikein lähtee, oli vireenhallinta (ja lelupalkkaukseen opettaminen sen tueksi) ehdottomasti listamme kärkipäässä.

Floki ja Freya ovat keskenään hyvin erilaisia, minkä takia vireenhallintaa ja palkkaamista on harjoiteltu niiden kanssa eri lähtökohdista. Freya on erittäin kiihkeä, joten hänen kohdalla on erityisen tärkeää keskittyä viretilan laskemiseen. Freya on luontaisesti lähtenyt leluleikkiin mukaan, eikä lelupalkkaukselle ole sen kummemmin tarvinnut rakentaa arvoa. Floki puolestaan oli etenkin pentuna tollereille tyypillisesti melkoinen kiljukaula, minkä takia minkäänlaisen treeneissä käymisen kannalta oli pakko aloittaa harjoittelu rauhoittumisen ja ohjaajafokuksen vahvistamisesta. Päinvastoin kuin Freyalle, on Flokille nami ollut ykkösjuttu, ja lelulla palkkaaminen on pitänyt systemaattisesti opetella. Johanna on kertonut tässä keväisessä blogitekstissä tarkemmin rauhoittumisen harjoittelusta pennun kanssa.

Namipalkattavan koiran jälkeen on mahtavaa, kun saa ensimmäisen lelupalkattavan koiran. Niinpä minäkin olen iloisesti leikkinyt koirani kanssa, tosin jossain määrin väärin ja epäloogisesti, mutta leikkinyt kuitenkin. Olen tyrkännyt lelun naamaan kuten namin, eli olen vienyt lelun suoraan kuonon eteen "saalistettavaksi". Tämä on tarkemmin ajateltuna ollut koiralle täysin epäloogista. Eihän kukaan saalista omalla lautasella jo olevaa pihviä. Vapun hyppytekniikkayksäriltä saimmekin läksyksi hyppysarjojen sijaan oikeanlaisen leikin harjoittelun! Oman liikkeen muuttaminen palkkauksessa on ollutkin suhteellisen vaikeaa. Etenkin, kun yritän ohitustilanteessa saalistuttaa lelulla oikein, niin lähestyn poikkeuksetta koiraa lelulla, vaikka pitäisi tehdä juuri toisin päin. Myös lelun ja namin yhdistäminen on yllättävän vaikeaa, varsinkin kun Freya ei koe namia niin mieluisaksi palkaksi.

Flokille lelupalkkausta lähdettiin harjoittelemaan pikkupentuna kotioloissa leikkimisen kautta. Floki leikki (kuten suurin osa pennuista) mielellään leluilla, mutta leikkihetket omistajan kanssa oli aluksi pidettävä hyvin lyhyinä ja häiriöt minimissään. Pääpaino oli vetoleikeissä, sillä pallon heittely on paitsi stressaavaa myös noutokoulutuksen kannalta sekoittavaa. Vetoleikeissä on pennun kanssa tärkeää, että leikkiminen tapahtuu pennun tasolla, jolloin vetoliike tapahtuu vaakasuorassa pennusta poispäin. Koiran roikottaminen lelussa ylöspäin on kehittymässä olevalle rakenteelle hyvin haitallista. Myös liian äkkinäisiä ja repiviä liikkeitä täytyy välttää. Osalle noutajanomistajista vetoleikit ovat punainen vaate, koska noutajan tulisi rodunomaisessa työssään noutaa riista sitä vahingoittamatta eli ravistelut ja repimiset ovat täysin poissuljettua. Itse kuitenkin koen, että koira ymmärtää eron agilityhallilla retuutettavan narulelun ja maastosta noudettavan variksen välillä, joten en ole vetoleikkejä missään vaiheessa suunnitellut välttäväni.

On reilua, että pennulle opetetaan leikin säännöt: milloin pitää irroittaa, milloin saa hyökätä leluun kiinni, milloin leikki loppuu. Vapun pentukurssilla teimme paljon tähän liittyviä harjoitteita. Lähtökohtana on, että ohjaaja heittäytyy pennun kanssa leikkiin täysillä. Minuutin leikkituokion jälkeen pitäisi ohjaajalla olla hiki! Koiraa innostetaan tarttumaan leluun vetämällä sitä poispäin nopein liikkein. Kun koira on tarttuu leluun ja leikkii, on seuraavaksi vuorossa irroittamisesta palkkaaminen (tämä ei Flokin kanssa ollut ongelma, koska namit ovat niin hyviä). Kun irrotaminen lelusta onnistuu vihjesanalla, voidaan koira namin sijaan palkata leikin jatkumisella. Eli leikki - luopumiskäsky - uusi leikki - luopumiskäsky jne., kunnes ohjaaja päättää leikin.

Iso ongelma oli, ettei Floki esimerkiksi noutajien pentutreeneissä halunnut enää leikkiä saatuaan  jo namia muiden harjoitteiden yhteydessä. Johannan ensireaktio oli, ettei kannata palkata lainkaan namilla ja lelulla samassa treenissä, mutta pentukurssin kouluttaja antoi läksyksi harjoitella täysin päinvastaisella näkökulmalla. Jos pentu arvostaa namia enemmän kuin leikkihetkeä, täytyy namin arvolatausta siirtää vähitellen leluun. Käytännössä Flokille jätettiin muutaman metrin päähän nami, ja vietiin se leikkimään lelulla. Heti, kun Floki luopui namista ja antautui leikille, sai se vapautuksen ja luvan hakea nami. Tämä toimi yllättävän nopeasti, ja pari kuukautta kestäneen pentukurssin aikana Floki oppi sietämään palkkaustavan vaihtumista kesken treenien. Tässä vaiheessa nami oli vielä selvä ykkönen, mutta vähitellen sekä harjoittelun että noutoinnon löytymisen myötä on lelusta tullut Flokille hyvin tärkeä.

Floki ja 1v. synttärilahjaksi saatu kahvakoris - vetoleikki onnistuu myös pallolla ;)

Nami on palkkana virettä laskeva pikemminkin kuin sitä nostava. Kun koira nielaisee, se rauhoittaa koiraa eli namien nieleminen madaltaa virettä. Nami on lisäksi ollut Freyalle luonnostaan vähäpätöisempi palkka kuin leikki. Olenkin käyttänyt namia vireenhallintatreenissä palkkana silloin, kun Freyan kierroksia täytyy saada laskettua. Eli kun huomaan, että Freyalla viretila nousee ja keskittyminen herpaantuu, otan koiran luokse ja pyydän istumaan. Sen jälkeen syötän namia ja katson, että Freya myös nielee ne. Korkeassa viretilassa hän ei meinaa edes syödä. Kun tilanne on rauhoittunut, pyydän uudestaan suoritusta, ja pääsääntöisesti suoritus paranee. Hassuista asioita sitä muodostuu näitä niin sanottuja kehityskohteita: namin syöttäminen :)

Löysin artikkelin sporttirakista, jossa oli puhetta ohjaukseen taipumisesta ja sen harjoittelusta. Tämä onkin ollut meille oiva harjoittelun aihe. Olen tehnyt nyt agilityhallilla niin, että palkka on maassa niin, että Freya näkee sen, mutta sen on tehtävä mitä pyydän ja niin pitkään ennenkuin vapautan sen "JESS"- sanalla palkalle. Tämä on parantanut huomattavasti Freyan keskittymiskykyä.

Mutta vaikka se on niin kiihkeä on se kuitenkin ihan hellyydenkipeä mussukka !

Harrastuskoiran kompastuskivet

Olemme treenanneet yhdessä ensimmäisen kerran jo, kun olimme samassa alkeisryhmässä vuonna 2010 Johanna Taika-shiban ja Netta kääpiösnautseri Tatran kanssa. Tempo ja Etna (Tatran tytär) ovat olleet samassa treeniryhmässä nyt pari vuotta, ja sinä aikana olemme käyneet lukemattomia keskusteluja saksalaisten kanssa harrastamisesta. Snautsereilla ja pinsereillä on yhteiset esi-isät, mikä näkyy ainakin näiden kahden kääpiön käyttäytymisessä ja siinä, millaisia Tempo ja Etna ovat agilitykoirina. Olemme pohtineet paljon myös, mitä vaatimuksia tuleville harrastuskavereille asetamme sen perusteella, mitä olemme agilitaamisesta Tempon ja Etnan kautta oppineet.

Tempo tuli minulle ystäväni kasvattamasta pentueesta, ja olen ollut mukana Tempon elämässä jo sen syntymäillasta saakka. Alusta asti oli selvää, että haluan Temposta agilitykoiran itselleni. Olin ehtinyt harrastella agilitya pari vuotta shibanarttuni kanssa, joten osasin jossain määrin nimetä, mitä ominaisuuksia agilitykoiralta kaipaan. Tempon emä harrasti agilitya ja se oli lajissa nopea ja näppärä pikku kiituri. Koska tunsin emän myös arkielämästä ja olin tavannut myös isän, tiesin molempien vanhempien olevan mukavia koiria.

Voin todeta olleeni osittain oikeassa rotu- ja sukulinjavalinnassa. Harrastuskoiraksi kääpiöpinseri soveltuu aktiivisuutensa ja toimeliaisuutensa vuoksi. Kääpiöpinserin luonneprofiilin (http://www.skpin.com/pdf/jtoimikunta/skpin_luonneprofiili.pdf) mukaan ihanteellinen kääkkä on luonteeltaan rohkea (toimintakykyinen), leikkihaluinen (taistelutahto) ja hyvähermoinen (hermorakenne). Tällainen pikkupinseri on arkielämän lisäksi erinomainen kaveri myös agilitykentille. Tempon eno Elvis on menestynyt sekä kotimaan agilitykentillä että kansainvälisissä arvokisoissa, joten Tempon perimässä pitäisi kulkea agilityn harrastamiseen sopivaa luonnetta.

Tempo onkin aina innokas lähtemään agilitytreeneihin, ja tällä hetkellä jahtaamme kahta viimeistä nollatulosta SM-kisaoikeutta varten. Tempo haluaa olla ihmisen kanssa ja loputon ahneus ajaa sitä tekemään töitä namiensa eteen. Agiltyn merkeissä olemme Tempon kanssa monesti onnistuneet, mutta silti koen, ettei yhteinen harrastustamisemme ole suinkaan sujuvaa ja soljuvaa. Tempo ei palkkaudu leikistä, mikä hankaloittaa vireen rakentamista ja eteenpäin fokusoimisen vahvistamosta. "Koiranilmalla" Tempon liikkuminen on jäykkää ja koko koira menee herkästi jumiin, koska märän lisäksi Tempo inhoaa myös siltä suojaavia vaatteita. Kisapäivänä huono sää vaikeuttaa alkuverryttelyä ja oikeaan kisafiilikseen pääsemistä, mikä tietenkin heijastuu suoraan ratasuoritukseen. Tempo ei pidä käsittelystä, mikä on ongelma fyssari- ja hierontakäynneillä, mutta vaikuttaa myös ohjauskuvioiden treenaamiseen, sillä Tempo ei mielellään tule radalla ohjaajan lähelle. Tämän takia en käytännössä koskaan voi käyttää sylkkäreitä radalla. Sekä lähdössä istumisen vahvistaminen että perustottiksen treenaaminen on haastavaa, sillä Tempo reagoi välittömästi alustan epämukavuuteen (onko se kylmä, märkä, kova tai epätasainen) ja kieltäytyy istumasta / makaamasta.

Monet edellä mainitsemani asiat eivät kuitenkaan ole Tempon syytä, vaan johtuvat omasta osaamattomuudestani, minkä seurauksena olen tehnyt virheitä jo pentuvaiheen koulutuksessa. Olen kärsimättömänä edennyt välivaiheita oikoen (mikä on nakertanut Tempon itseluottamusta) enkä ole keskittynyt ensin vahvistamaan Tempon luonteen puutteita. Tempo on sekä taisteluhaluton että toimintakyvytön, minkä takia minun olisi jo pentuna pitänyt vahvistaa leikkimistaitoja ja opettaa Tempo tarjoamaan naksutinkoulutuksen avulla. Tempoa olisi pitänyt namittaa hoitotoimenpiteiden suhteen vielä enemmän ja opetella venytyksiä jo aikaisessa vaiheessa tulevaa kehonhuoltoa silmällä pitäen. Hyppytekniikka olisi kääpiöpinserillä erittäin tärkeää saada kuntoon alusta alkaen, sillä neliömäinen rakenne hankaloittaa oikeanlaista hyppäämistä ja altistaa jumiutumiselle. Tähän minun olisi pitänyt panostaa jo nuoren koiran kanssa, ei vasta kun Tempo oli jo kisannut kolmosissa. Lisäksi harrastamisemme on perhe-elämän vuoksi ollut katkonaista, joten toimivien treeni- ja kisarutiininen muodostaminen, ylläpitäminen ja kehittäminen on ollut hidasta. Edelleen törmään jatkuvasti siihen, etten tunne koiraa tarpeeksi hyvin, sillä en esimerkiksi rataantutustumisessa ole varma, miten Tempo tiettyyn ohjaukseen reagoi.

Kuva: Suvi Tyynismaa

Johanna jo edellä mainiten kirjoitti auki minunkin analyysiä ja ajatuksia näistä rakkaista saksalaisista, joten itse avaan teemaa enemmän terveyden näkökulmasta. Etna käppänä on edesmenneen Tatrani pentu ja ainoa pentueen narttu, joten minulle oli selkeää, että Etna jää kotiin. Siinä ei ominaisuuksia katseltu, kun tavoitteet olivat silloin näyttelypuolella. Tatra ei näytelmiin soveltunut eli ajatus oli, että toisen kanssa aksataan ja toisen kanssa näytellään. Agility on kuormittava laji ja monelta taival kolmosiin jää kesken, kun kroppa ei enää kestä. Näin kävi myös meillä. Tatralta löytyi nivelrikkoa vasemmasta kyynärpäästä ja alkavaa myös oikeasta. Siihen loppui agility kuin seinään. Viittä vailla kolmosissa oleva huippu käppänä oli nyt toimintakyvytön. Tatran harrastusominaisuudet olivat vertaansa vailla ja epätyypillinen rakenne eli pitkä lanneosa teki siitä kustannustehokkaan hyppääjän ja pirun nopean, mutta mitä niillä tekee jos fysiikka pettää?

Niinpä Etnasta valioitumisen ja pennutuksen jälkeen tuli minun harrastuskoirani. Täysin vietitön, pehmeä ja työtä vieroksuva missi oli edessäni: istui ja katsoi nappisilmillään, että tuleeko sitä namia. Etnan kanssa agility on ollut matka, joka on opettanut minua enemmän kuin yksikään aikaisemmista koiristani. Kaikkeen on joutunut tekemään systemaattisesti työtä paljon ja pohtia päänsä puhki, mitä tuon eläimen päässä liikkuu ja miten saan sen liikkumaan. Vauhti on ollut yksi isoimmista haasteista ja nyt Etna etenee käppänä kategoriassa ihan suhteellisen kivasti. Johannan ja Tempon tavoin haikailemme puuttuvia SM nollia, mutta fysiikka ei ole ollut kunnossa, joten emme ole päässeet kisaamaan tarpeeksi. Oman haasteen siis tuo rakenne. Neliömäinen runko kuormittuu agilityn fyysisyydestä ja lihakset ovat jumissa. Toistamiseen olen tilanteessa, jossa koira ei kestä rakenteensa takia harrastusta hyvin vaikka luusto on kuvattu ja rakenteeltaan pitäisi olla kunnossa. Nopeuden ja hyppytekniikan kannalta olisi hyvä, jos koiralla olisi enemmän lantiota kuin etupainoisessa neliössä. Ja mitä siellä käppänä puolella jalostetaan.. mitä lyhyempi lantio sen parempi.

Rakenne/ terveys onkin omalla kohdallani yksi merkittävin kriteeri agilitykoiralle. Lisäksi hyvä hermorakenne, toimintakyky ja työmoottori ovat niitä ominaisuuksia, joiden kanssa haluan toimia niin arjessa kuin harrastuksissa. Valitettavasti näitä ei tällä hetkellä kääpiösnautseripuolella pidetä merkittävässä roolissa jalostustoiminnassa. Rotuna käppänä on mainio ja monipuolinen, mutta tänä päivänä kasvatustyö on painottunut näyttelyeläinten luomiseen. Sieltä ei löydy tarpeeksi kuvattuja luustoja, harrastustuloksia ja muita ominaisuuksia muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Pienissä koirissa ei ole käppänää voittanutta, joten pakko oli vaihtaa kokoluokkaa. Elättelen vielä toiveita, että joku järkevä käppänisti (tunnen kuitenkin niitä mahtityyppejä) ottaisi tehtäväkseen pelastaa tuo ihana rotu ja tehdä siitä uskottava harrastuskaveri. Ehkä vielä joskus meille tulee minikoira :) mutta paljon pitää muuttua ennen sitä. Pelkkä ulkonäkö ei voi ohjata koirien jalostustoimintaa. Kun koirat jätetään kuvaamatta, ei terveydestä ole mitään takeita, vaikka koirat eivät näkyvästi oireilisikaan.

Koiran luonteen ja käytöksen testaaminen vol. 1 - kasvattajan teettämä pentutesti

Ennen mielsin pentutestauksen liittyvän vain työkoirien ja pk-rotujen kasvattamiseen. Aiemmat koirani ovat valikoituneet pentueistaan joko sattuman tai vatsanpohjatuntuman perusteella. Kun reilu vuosi sitten aloin tutustua tarkemmin tavoitteelliseen agilityharrastamiseen sopiviin rotuihin ja ylipäätään harrastuskoiran valintaan, yllätyin, kuinka yleistä pentutestaaminen on esimerkiksi tollereilla. Tämä blogiteksti on kirjoitettu omien pohdintojeni, kasvattajien kanssa käymieni keskustelujen sekä pentutestaajien nettisivujen pohjalta.

Palvelus- ja työkoirapentueiden kohdalla on helppo ymmärtää, miksi pentutestejä tehdään. Pennussa täytyy yhdistyä tietyt ominaisuudet ja tapa reagoida, jotta koulutus vaativaan harrastukseen tai työtehtävään on mahdollista. Kaikkien pentutestin teettävien kasvattajien motivaatio testaamiselle ei kuitenkaan ole potentiaalisimpien yksilöiden seulominen pentueesta, kuten itse aiemmin luulin. Mitä hyötyä tavanomaisemman harrastus- tai kotikoirapentueen testaamisesta on kasvattajalle tai pennunostajalle? Testituloksia voidaan hyödyntää etenkin tukena kullekin pennulle parhaiten sopivan kodin valinnassa. Pentutestissä kasvattaja näkee, miten pentuesisarukset reagoivat uudessa tilanteessa. Kun tämän tiedon yhdistää kasvattajan omiin havaintoihinsa pentulaatikon laidalta, pennut pääsevät muuttamaan mahdollisimman sopivien perheiden jäseniksi. Toki tämä tarkoittaa, että pennunostajien täytyy malttaa odottaa lähes luovutusikään saakka tietoa kotivalinnoista.

Flokin kasvattaja punnitsi kolmen veljeksen ominaisuuksia pitkään, ja vasta kun pennut oli testattu seitsemänviikkoisina, saimme tietää, kuka pojista on meidän Floki. Turha valehdella - lopullisen kodinvalintapäätöksen odottaminen oli raastavaa. Pentuihin oli vaikea luoda ensimmäisen seitsemän viikon aikana tunnesidettä, kun ei tiennyt, mistä pennusta tulee ikioma. Kasvattajan lähettämiä videoita katsoin moneen otteeseen, joka kerralla eri poikaa seuraillen. Valokuvista tein pojille erilliset kansiot, jotta näin kunkin pennun kehitystä. Odotin pentutestin tuloksia kuumeisesti jo ihan siitä syystä, että voisin keskittyä yhteen kuvakansioon ja tietäisin, mitä tollopalloa videoissa kannattaa erityisesti ihastella. Toisaalta odotin innoissani myös konkaritestaajan näkemyksiä ja kommentteja pentumme käytöksestä.

Flokin ja sisarukset testasi Kaisa Hilska (koirankoulutuspalvelu Koirataito), jolla on pitkä kokemus niin pentueiden testaamisesta kuin työ- ja harrastuskoirien kouluttamisesta. Hänen tekemänsä testi mukaili Volhardin pentutestikaaviota, joka on pitkään käytössä ollut pentutestimenetelmä. Olin etukäteen lukenut, ettei alle luovutusikäisten pentujen testaamisella välttämättä pystytä mittaamaan koiran aikuiseksi asti säilyviä piirteitä ja ominaisuuksia. Uskoin kuitenkin, että veljesten käytös testitilanteessa (uusi ympäristö ja vieras ihminen) antaisi kasvattajalle lisätietoa, jonka perusteella hän pystyy kotivalinnat tekemään.

Olin kasvattajalle kertonut, että etsimme ensisijaisesti lapsiperhearkeen sopetutuvaa pentua. Koska kasvattajan täytyi tietysti ottaa huomioon myös muiden kotien toiveet ja harrastussuunnitelmat, halusin nostaa esiin arkielämämme kannalta tärkeimmät pennunvalintakriteerit harrastusominaisuuksien painottamisen sijaan. Toivoimme pentua, joka sietäisi hyvin käsittelyä, palautuisi yllättävistä tilanteista, suhtautuisi ystävällisesti ihmisiin eikä olisi häiritsevän vilkas. Nämä asiat mielessä olimme toki tehneet jo rotu- ja kasvattajavalinnan sekä tutustuneet yhdistelmän taustoihin. Kasvattajalla oli yhtenä kriteerinä pentujen kotivalintaan lisäksi riistaviettisyys, jota hän testasi näyttämällä pennuille useampaan otteeseen siipiä ja variksia.

Pentutestissä Floki tutustui uteliaasti uuteen tilaan ja halusi toimia yhteistyössä testaajan kanssa. Floki suhtautui käsittelyyn luottavaisesti ja sieti sekä kainaloista nostamisen, voimakkaan silittämisen että tassun nipistystestin. Floki leikki innokkaasti ja kehujen innostamana teki paperipallolla noudonkin testaajalle. Testaaja kommentoi, että leikki tuntui vapauttavan tunnelman ja toimi palkintona. Floki ei reagoinut pelästymällä mörköön (lattialle heitetty vaate), vaan meni tutkimaan sitä ja nappasi vaatteen mukaansa. Kolisteluäänetkään eivät hetkauttaneet Flokia. Ainoastaan pressualusta ja pahvilaatikkoeste saivat Flokin hieman varautuneeksi. Yleisvaikutelmana Flokista todettiin, että se on reipas, perusavoin ja hyvin käsiteltävä pentu, joka on hyvä leikkijä.

Floki valikoitui meidän pennuksemme etenkin käsiteltävyytensä ja veljiään hieman rauhallisemman luonteen vuoksi. Flokista huomasi sekä pentutestissä että kasvattajan luona arjessa, että se hakeutuu kontaktiin ihmisen kanssa ja haluaa tehdä yhteistyötä. Harrastuksia silmällä pitäen olin iloinen, että pentutestissä Floki vastasi kehuihin hyvin ja palkkautui leikistä. Koska Floki on ensimmäinen noutajani, oli helpotus, että pentutestin perusteella Flokilla oli luontaista noutotaipumusta ja kasvattajan havaintojen mukaan hyvä työskentelytaito riistalla . Kun itse lähtee aivan nollapisteestä kouluttamaan noutajaa taipumuskokeet ja mahdollisesti myös rodunomaiset lajit tähtäimessä, on hyvä, että edes koiralla on lähtökohdat kunnossa!

Pentutesti antoi meille tulevina omistajina vinkkejä siihen, mihin asioihin juuri tämän pennun kanssa kannattaa kiinnittää huomiota sosialistamisessa ja peruskoulutuksessa. Testaaja kehotti panostamaan Flokin kanssa alustoihin totuttamiseen, ja samaan yhtyi myös kasvattaja omien kokemustensa perusteella. Toki pentutestin tulokset antavat palautetta myös kasvattajalle hänen työstään. Kasvattajan on tulevissa jalostusvalinnoissa tärkeää huomioida pentujen mahdollinen arka tai aggressiivinen käytös testitilanteessa (tässä pentueessa ei onneksi mitään tällaisia ääripäitä tullut esiin). Toisaalta kasvattaja voi onnitella itseään, kun pennut suhtautuvat luottavaisesti testaajaan ja ovat uteliaita uudessa ympäristössä. Vaikka koiran luonne on periytyvää, on kasvattajan tarjoamalla alkuelämän elinympäristöllä iso vaikutus pentujen käytökseen testitilanteessa.

Nyt, kun Floki on asunut kanssamme neljä kuukautta, on käytöksessä osittain säilynyt pentutestissä näkyneitä reagointitapoja. Floki esimerkiksi suhtautuu kaikenlaiseen käsittelyyn rauhallisesti eikä paineistu lasten ajoittain vaikeasti ennakoitavistakaan otteista. Se myös tutustuu ihmisiin avoimesti ja on uusissa ympäristöissä reipas ja utelias. Hätkähtäessään jotain yllättävää Floki ei jää pelästyksen valtaan vaan haluaa palata tutkimaan tilannetta. Toisaalta on ilmennyt myös uusia käytösmalleja ja osittain käytös arjessa on ollut aivan erilaista kuin pentutestissä (en tosin ajatellutkaan, että testissä esiin tulleet reagointitavat ovat pysyviä ja sellaisenaan arkielämään siirtyviä). Äänien suhteen Floki on esimerkiksi osoittautunut varautuneemmaksi, mitä itse oletin testin ja kasvattajan kertoman perusteella. Mielenkiintoista on nähdä, säilyykö pieni varautuneisuus aikuisuuteen asti vai hälvenevätkö epäluulot itseluottamuksen karttuessa. Erilaisiin alustoihin totutimme Flokia pikkupentuna asiasta tehden, kuten testaaja oli ohjeistanut. Floki ei kuitenkaan ole missään vaiheessa arastellut tassujensa laittamista eri pinnoille, eikä jännitystä ole ilmennyt agilityn perustaitojen harjoittelunkaan yhteydessä.

Ehdimme mieheni kanssa käydä katsomassa Flokia ja pentuesisaruksia vain kerran ennen luovutusta. Silloin emme vielä tienneet, mikä pennuista meille muuttaa, joten yritimme tarkkailla kaikkia kolme poikaa tasapuolisesti. Eihän se onnistunut edes kahden ihmisen voimin, eivätkä kaikki pennut olleet tietenkään samassa vireystilassa vierailun aikana. Koska oma kokemus pennuista oli niin vähäinen, koin pentutestin entistä tärkeämpänä tiedonlähteenä. Etenkin, kun kasvattajan kertoma ja videoilta näkemäni oli samassa linjassa testaajan havaintojen kanssa, tuntui lopullinen pentuvalinta melkein siltä, kuin olisin itse saanut tehdä päätöksen! Pentutestihavainnot eivät tietenkään ennusta pennun tulevaa persoonallisuutta tai anna takuita pennun aikuisiän käytöksestä. Ainakin itse koen, että se auttoi kuitenkin valmistautumaan alkutaipaleeseen pennun kanssa ja ymmärtämään paremmin pennun käytöstä ensimmäisillä viikoilla, kun oma käsitys pennusta oli vasta kehittymässä.

Pennun sosiaalistaminen: mitä ennen 12 viikkoa?

Kun pentu tulee taloon alkaa sosiaalistamisen kello tikittää vauhdilla. Moni saa oman palleronsa siinä kahdeksan viikon ikäisenä ja siinä onkin noin kuukausi tehokasta peliaikaa totuttaa pentu kaikkeen mahdolliseen. Siihen kun yhdistää vielä sen muun elämän, niin vähemmästäkin voi stressiä pukata.

Meillä tuo aika oli vielä viikon lyhyempi, kun Freya pääsi uuteen kotiin vasta yhdeksän viikkoisena. Tosin olin onnekkaassa asemassa, kun olin juuri jäänyt opintovapaalle ja aikaahan minulla oli. Olin päättänyt jo ennakkoon, että nämä kolme viikkoa käymme kaikki mahdolliset kissanristiäiset, peräkylän kammarit ja urbaanit baanat, eteenkin kun Freya mielestäni osoittautui hivenen araksi, tämä näkyi mm. uusien paikkojen ja muiden koirien kohtaamisessa. Toisaalta kultturishokki maalaaisidyylistä Vantaan lähiöelämään saattoi olla pienelle hännänheiluttajalle turhan rankka kokemus. Ihmisiä kohtaan Freya oli alusta asti avoin, joten se ei tuottanut huolta.

Paikkoja missä kävimme mm. oli Myymannin ostoskesksus, Helsinki-Vantaan lentokenttä, Helsingin keskusta,  lasten päiväkoti, Peten koiratarvikeliike, bussiajelu, ratikkapysäkki, Sörnäisten kurvin Musti ja Mirri, Hurtta Areena,  Racinel Areena,  Kirkkonummen halli ja muutama eteen tullut hissi. Paikat valikoituivat osin mahdollisuuksista ja osin ihan suunnitelmallisesti. Punaisena lankana pidin sitä, että ennakoin, mitä meidän arjessa olisi hyvä kohdata. Sen perusteella priorisoin listaa ja tietysti pyrin myös hahmottamaan, mitkä tilanteet tarvitsivat vahvistusta.

Myös pyöriin ja erilaisiin kulkuvälineisiin tutustuttiin monipuolisesti ja onneksi se oli tällaiselle kesän pennulle mahdollista. Ulkoilimme niin, että lapset pyöräilivät, jotta Freya tottuisi pyöriin. Samaa ssiedätystä teimme autoille ja mopoille.

Kaiken kaikkiaan Freya sopeutui erittäin hyvin uusiin tilanteisiin ja uskon, että osa sen hyvästä toimintakyvystä on nyt palkintoa hyvästä sosiaalistamisesta. Tämä ensimmäinen kuukausi saattaa aiheuttaa osalle stressiä ja harmaita hiuksia. Toiset eivät ehkä ole käsittäneet, miten tärkeä se ensimmäinen kuukausi uuden perheenjäsenen kanssa on, mutta lupaan, että jos tämän tekee huolella, se maksaa vaivan myöhemmin.

Elämää isompaa tämä ei ole ja aina ei ole resursseja panostaa 110%. Jälkeenpäin tehtynä tämä kaikki on vain hivenen työläämpää. Ensimmäisen kuukauden aikana kaikki tapahtuu jotenkin varkain J Nauttikaa pennuistanne. Ensimmäisen kuukauden ykköstavoitteeksi kannattaakin laittaa hyvä sosiaalistaminen eli paljon uusia paikkoja ja positiivisia kokemuksia. Hyvää monipuolista leikkiä, yhdessä oloa ja iloa.         

Tutustumista uuteen kotiseutuun.

Käppänä kaveri Etnaan tutustumista 💕