SM-kisojen jälkitunnelmissa

Floki teki arvokisadebyyttinsä katsomon puolella

Ensimmäiset arvokisani ovat agilityn osalta takana. Viikonloppu sujui vaihtaen roolia kisaajasta turistiksi ja edelleen toimitsijaksi, olihan oma seuramme osittain kisoista järjestelyvastuussa. Kisat pidettiin upeassa säässä Vantaalla, kisapaikkana oli Myyrmäen urheilupuisto. Nämä olivat itse asiassa ensimmäiset agilityn SM-kisani edes katsomon puolella. Vaikka vertailupohjaa ei siis ole, uskallan väittää (etenkin osallistujilta saadun palautteen perusteella), että nämä olivat yhdet mainioimmista suomenmestaruuskisoista lajissamme!

Perjantaina starttasimme Tempon kanssa lämmittelykisoissa sekä agility- että hyppyradalla. Agiradalle lähtiessä olin hieman varovaisilla fiiliksillä, kun en yhtään tiennyt, miten Tempo isoon areenaan reagoi. No, vastaus on: ei yhtään mitenkään! 😄 Itse sorruin hieman varmisteluun, mistä seurauksena yksi kielto hypylle. Tämän jälkeen Tempo jätti vikan kepin kiertämättä, ilmeisesti putki keppien päässä veti liikaa puoleensa. En jäänyt väliä korjaamaan, joten ei tulosta agilityradalta. Hyppyradalle lähdin puolestaan tekemään vain ja ainoastaan tulosta, sillä mielessäni oli jo seuraavan päivän joukkuekisa, jossa jonkinlainen tulos täytyisi tahkota. Radan etenemä oli 4 m/s, joka on nopeallakin alustalla meille ollut vaikea saavuttaa. Jälleen Tempo jätti viimeisen keppivälin suorittamatta (tällä kertaa kepit päättyivät kenttiä toisistaan erottaneeseen mellakka-aitaan). Korjasin kepit ja tuloksena keppivirheen lisäksi muutama sekunti yliaikaa. Olin kuitenkin tyytyväinen; saimme tuloksen!

Lauantai kului sekä talkoilun että joukkuekisaamisen merkeissä. Emme mahtuneet HAU:n joukkueeseen, joka otti lopulta ylivoimaisen voiton mineissä (suuret onnittelut Irene, Vesa, Iida ja Vera!) 🏆 Edustusoikeuden siirto mahdollisti kuitenkin osallistumisen joukkuekisaan toisen seuran riveissä. Kisasimme Tempon kanssa joukkueemme ensimmäisinä. Kisapäivä alkoi jo seitsemältä talkootöillä, mutta helteiseksi muodostuneessa säässä oli mukavaa päästä myös radalle ennen aamukymmentä. Tuomarina mineillä toimi sveitsiläinen Sascha Gründer. Katsellessani nollakoiran suoritusta jouduin tosissaan tsemppaamaan itseäni positiiviseen ajatteluun, niin epäsopivalta rata meille ensinäkemältä tuntui. Rataantutustumisessa sain kuitenkin pidettyä itseni luottavaisena, ja päädyin tekemään sellaisiakin ohjausratkaisuja, joita en ollut nollajahdissa keväällä uskaltanut tehdä. Olimme kaiken pakkonollapullan ja epäonnistumisien jälkeen starttaamassa SM-kisoissa. Tuntui, ettei meillä ole mitään muuta kuin voitettavaa, joten radalle on lähdettävä vapautuneesti ja rohkeasti. Toistelin mielessäni edellisen viikon valmistelutreeneissä saamaani palautetta "yksi este kerrallaan" (mitä itse asiassa Netta minulle jo toukokuussa yritti tolkuttaa).

Ratasuoritus sujui niin nappiin, kuin vain olisin voinut toivoa. Tempo kuunteli ohjausta kuuliaisesti, eivätkä muutamissa kohdissa pitkäksi venyneet tiet vieneet liikaa aikaa - saimme tulokseksi puhtaan nollaradan! Ennen keppejä Tempon hyppy valui pitkäksi, mutten halunnut sitä liian tiukasti käskyttää ettei okserin rima tulisi alas. Toisaalta venähtänyt reitti antoi paremman lähestymiskulman kepeille, jotka sujuivat esikisoista poiketen erinomaisesti. Hyvin hyvin lähellä olimme väärää rataakin, mutta ihana Tempo kääntyi viime hetkellä putkesta puomille. Joukkueemme lähti kahdella nollalla finaaliradalle sijalta 7., mutta lopulta jäimme ilman tulosta. Upea kokemus, toivottavasti tulemme valituksi joukkuekisaan myös ensi vuonna! Vuoden 2019 SM-kisathan järjestetään samassa kisapaikassa, ja järjestysvastuu on samoilla seuroilla. Kisaviikonloppu päättyi osaltani sunnuntain yksilöfinaalien jälkeen purkutalkoisiin , joista poistuin viimeisten joukossa vielä purkamaan kuormasta tavaroita oman hallimme varastoon.

Kisoihin osallistuminen oli kokemuksena todella hieno. Onnistuminen joukkueradalla antoi uskoa siihen, että pystymme suoriutumaan vaikeistakin rataprofiileista. Luottamukseni Tempoon on kovempi kuin koskaan. Olen ylpeä itsestäni, että sain pidettyä pääni kylmänä ja uskalsin tehdä parhaakseni katsomani ohjausratkaisut lauantain joukkueradalla, vaikken ollut täysin varma, miten Tempo ohjauksiin reagoi. Päälimmäisenä tunteena agilitysta on tällä hetkellä innostus ja ilo. Seuraavaksi tavoitteeksi on helppo asettaa ensi vuoden yksilökisaan osallistuminen Tempon kanssa, eikä ole mitään syytä, miksi sitä emme pystyisi saavuttamaan! Ohjauksellisesti uusia asioita ei tarvitse opetella, mutta monia taitoja pitää vahvistaa. Tärkeimpänä nousevat näin alkuun mieleen valssien käytön vähentäminen, eteen lähetysten ja takaaleikkausten vahvistaminen sekä esteosaamisen hiominen (kuten keppien läheisyydessä olevat ansaesteet tai kontakti / putki -erottelu). SM-osallistumisoikeuteen vaadittavien nollien keräämistä en enää voi enkä aio jättää keväälle, vaikka kesä / syksy onkin enemmän treeniaikaa kuin aktiivista kisa-aikaa. Loppuun muutama kuva viimeisistä nollanmetsästyskisoistamme Espoosta. Kuvat on ottanut Anne Barck.

Harrastuskoiran kompastuskivet

Olemme treenanneet yhdessä ensimmäisen kerran jo, kun olimme samassa alkeisryhmässä vuonna 2010 Johanna Taika-shiban ja Netta kääpiösnautseri Tatran kanssa. Tempo ja Etna (Tatran tytär) ovat olleet samassa treeniryhmässä nyt pari vuotta, ja sinä aikana olemme käyneet lukemattomia keskusteluja saksalaisten kanssa harrastamisesta. Snautsereilla ja pinsereillä on yhteiset esi-isät, mikä näkyy ainakin näiden kahden kääpiön käyttäytymisessä ja siinä, millaisia Tempo ja Etna ovat agilitykoirina. Olemme pohtineet paljon myös, mitä vaatimuksia tuleville harrastuskavereille asetamme sen perusteella, mitä olemme agilitaamisesta Tempon ja Etnan kautta oppineet.

Tempo tuli minulle ystäväni kasvattamasta pentueesta, ja olen ollut mukana Tempon elämässä jo sen syntymäillasta saakka. Alusta asti oli selvää, että haluan Temposta agilitykoiran itselleni. Olin ehtinyt harrastella agilitya pari vuotta shibanarttuni kanssa, joten osasin jossain määrin nimetä, mitä ominaisuuksia agilitykoiralta kaipaan. Tempon emä harrasti agilitya ja se oli lajissa nopea ja näppärä pikku kiituri. Koska tunsin emän myös arkielämästä ja olin tavannut myös isän, tiesin molempien vanhempien olevan mukavia koiria.

Voin todeta olleeni osittain oikeassa rotu- ja sukulinjavalinnassa. Harrastuskoiraksi kääpiöpinseri soveltuu aktiivisuutensa ja toimeliaisuutensa vuoksi. Kääpiöpinserin luonneprofiilin (http://www.skpin.com/pdf/jtoimikunta/skpin_luonneprofiili.pdf) mukaan ihanteellinen kääkkä on luonteeltaan rohkea (toimintakykyinen), leikkihaluinen (taistelutahto) ja hyvähermoinen (hermorakenne). Tällainen pikkupinseri on arkielämän lisäksi erinomainen kaveri myös agilitykentille. Tempon eno Elvis on menestynyt sekä kotimaan agilitykentillä että kansainvälisissä arvokisoissa, joten Tempon perimässä pitäisi kulkea agilityn harrastamiseen sopivaa luonnetta.

Tempo onkin aina innokas lähtemään agilitytreeneihin, ja tällä hetkellä jahtaamme kahta viimeistä nollatulosta SM-kisaoikeutta varten. Tempo haluaa olla ihmisen kanssa ja loputon ahneus ajaa sitä tekemään töitä namiensa eteen. Agiltyn merkeissä olemme Tempon kanssa monesti onnistuneet, mutta silti koen, ettei yhteinen harrastustamisemme ole suinkaan sujuvaa ja soljuvaa. Tempo ei palkkaudu leikistä, mikä hankaloittaa vireen rakentamista ja eteenpäin fokusoimisen vahvistamosta. "Koiranilmalla" Tempon liikkuminen on jäykkää ja koko koira menee herkästi jumiin, koska märän lisäksi Tempo inhoaa myös siltä suojaavia vaatteita. Kisapäivänä huono sää vaikeuttaa alkuverryttelyä ja oikeaan kisafiilikseen pääsemistä, mikä tietenkin heijastuu suoraan ratasuoritukseen. Tempo ei pidä käsittelystä, mikä on ongelma fyssari- ja hierontakäynneillä, mutta vaikuttaa myös ohjauskuvioiden treenaamiseen, sillä Tempo ei mielellään tule radalla ohjaajan lähelle. Tämän takia en käytännössä koskaan voi käyttää sylkkäreitä radalla. Sekä lähdössä istumisen vahvistaminen että perustottiksen treenaaminen on haastavaa, sillä Tempo reagoi välittömästi alustan epämukavuuteen (onko se kylmä, märkä, kova tai epätasainen) ja kieltäytyy istumasta / makaamasta.

Monet edellä mainitsemani asiat eivät kuitenkaan ole Tempon syytä, vaan johtuvat omasta osaamattomuudestani, minkä seurauksena olen tehnyt virheitä jo pentuvaiheen koulutuksessa. Olen kärsimättömänä edennyt välivaiheita oikoen (mikä on nakertanut Tempon itseluottamusta) enkä ole keskittynyt ensin vahvistamaan Tempon luonteen puutteita. Tempo on sekä taisteluhaluton että toimintakyvytön, minkä takia minun olisi jo pentuna pitänyt vahvistaa leikkimistaitoja ja opettaa Tempo tarjoamaan naksutinkoulutuksen avulla. Tempoa olisi pitänyt namittaa hoitotoimenpiteiden suhteen vielä enemmän ja opetella venytyksiä jo aikaisessa vaiheessa tulevaa kehonhuoltoa silmällä pitäen. Hyppytekniikka olisi kääpiöpinserillä erittäin tärkeää saada kuntoon alusta alkaen, sillä neliömäinen rakenne hankaloittaa oikeanlaista hyppäämistä ja altistaa jumiutumiselle. Tähän minun olisi pitänyt panostaa jo nuoren koiran kanssa, ei vasta kun Tempo oli jo kisannut kolmosissa. Lisäksi harrastamisemme on perhe-elämän vuoksi ollut katkonaista, joten toimivien treeni- ja kisarutiininen muodostaminen, ylläpitäminen ja kehittäminen on ollut hidasta. Edelleen törmään jatkuvasti siihen, etten tunne koiraa tarpeeksi hyvin, sillä en esimerkiksi rataantutustumisessa ole varma, miten Tempo tiettyyn ohjaukseen reagoi.

Kuva: Suvi Tyynismaa

Johanna jo edellä mainiten kirjoitti auki minunkin analyysiä ja ajatuksia näistä rakkaista saksalaisista, joten itse avaan teemaa enemmän terveyden näkökulmasta. Etna käppänä on edesmenneen Tatrani pentu ja ainoa pentueen narttu, joten minulle oli selkeää, että Etna jää kotiin. Siinä ei ominaisuuksia katseltu, kun tavoitteet olivat silloin näyttelypuolella. Tatra ei näytelmiin soveltunut eli ajatus oli, että toisen kanssa aksataan ja toisen kanssa näytellään. Agility on kuormittava laji ja monelta taival kolmosiin jää kesken, kun kroppa ei enää kestä. Näin kävi myös meillä. Tatralta löytyi nivelrikkoa vasemmasta kyynärpäästä ja alkavaa myös oikeasta. Siihen loppui agility kuin seinään. Viittä vailla kolmosissa oleva huippu käppänä oli nyt toimintakyvytön. Tatran harrastusominaisuudet olivat vertaansa vailla ja epätyypillinen rakenne eli pitkä lanneosa teki siitä kustannustehokkaan hyppääjän ja pirun nopean, mutta mitä niillä tekee jos fysiikka pettää?

Niinpä Etnasta valioitumisen ja pennutuksen jälkeen tuli minun harrastuskoirani. Täysin vietitön, pehmeä ja työtä vieroksuva missi oli edessäni: istui ja katsoi nappisilmillään, että tuleeko sitä namia. Etnan kanssa agility on ollut matka, joka on opettanut minua enemmän kuin yksikään aikaisemmista koiristani. Kaikkeen on joutunut tekemään systemaattisesti työtä paljon ja pohtia päänsä puhki, mitä tuon eläimen päässä liikkuu ja miten saan sen liikkumaan. Vauhti on ollut yksi isoimmista haasteista ja nyt Etna etenee käppänä kategoriassa ihan suhteellisen kivasti. Johannan ja Tempon tavoin haikailemme puuttuvia SM nollia, mutta fysiikka ei ole ollut kunnossa, joten emme ole päässeet kisaamaan tarpeeksi. Oman haasteen siis tuo rakenne. Neliömäinen runko kuormittuu agilityn fyysisyydestä ja lihakset ovat jumissa. Toistamiseen olen tilanteessa, jossa koira ei kestä rakenteensa takia harrastusta hyvin vaikka luusto on kuvattu ja rakenteeltaan pitäisi olla kunnossa. Nopeuden ja hyppytekniikan kannalta olisi hyvä, jos koiralla olisi enemmän lantiota kuin etupainoisessa neliössä. Ja mitä siellä käppänä puolella jalostetaan.. mitä lyhyempi lantio sen parempi.

Rakenne/ terveys onkin omalla kohdallani yksi merkittävin kriteeri agilitykoiralle. Lisäksi hyvä hermorakenne, toimintakyky ja työmoottori ovat niitä ominaisuuksia, joiden kanssa haluan toimia niin arjessa kuin harrastuksissa. Valitettavasti näitä ei tällä hetkellä kääpiösnautseripuolella pidetä merkittävässä roolissa jalostustoiminnassa. Rotuna käppänä on mainio ja monipuolinen, mutta tänä päivänä kasvatustyö on painottunut näyttelyeläinten luomiseen. Sieltä ei löydy tarpeeksi kuvattuja luustoja, harrastustuloksia ja muita ominaisuuksia muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Pienissä koirissa ei ole käppänää voittanutta, joten pakko oli vaihtaa kokoluokkaa. Elättelen vielä toiveita, että joku järkevä käppänisti (tunnen kuitenkin niitä mahtityyppejä) ottaisi tehtäväkseen pelastaa tuo ihana rotu ja tehdä siitä uskottava harrastuskaveri. Ehkä vielä joskus meille tulee minikoira :) mutta paljon pitää muuttua ennen sitä. Pelkkä ulkonäkö ei voi ohjata koirien jalostustoimintaa. Kun koirat jätetään kuvaamatta, ei terveydestä ole mitään takeita, vaikka koirat eivät näkyvästi oireilisikaan.