Vireen hallinta

Tämä teksti ei olisi tullut mieleenkään Etnan kanssa treenatessa, sillä hänelle tarvitsi opettaa vireeseen liittyen vain yhtä asiaa, joka oli vireen nostatus. Sitä olemmekin rakentaneet kuin Iisakille kirkkoa. Johannalla ja Tempolla vireeseen liittyvät haasteet ovat aika samansuuntaisia. Tempo on aivan pikkupennusta asti treenannut agilitya, mikä on todennäköisesti ollut avainasemassa lajiin syttymisen kannalta. Tempo on kuitenkin niin pehmeä, että kierroksia on haastavissa treeneissä / kisatilanteissa pitänyt tietoisesti yrittää nostaa, etteivät mahdolliset epäonnistumiset vie itseluottamusta täysin. Sekä Etna että Tempo ottavat vastaan ainoastaan namipalkkaa, mikä on asettanut omat haasteensa vireen nostatukselle. Kun Johannan kanssa mietimme, mistä kaikki lajitreeni oikein lähtee, oli vireenhallinta (ja lelupalkkaukseen opettaminen sen tueksi) ehdottomasti listamme kärkipäässä.

Floki ja Freya ovat keskenään hyvin erilaisia, minkä takia vireenhallintaa ja palkkaamista on harjoiteltu niiden kanssa eri lähtökohdista. Freya on erittäin kiihkeä, joten hänen kohdalla on erityisen tärkeää keskittyä viretilan laskemiseen. Freya on luontaisesti lähtenyt leluleikkiin mukaan, eikä lelupalkkaukselle ole sen kummemmin tarvinnut rakentaa arvoa. Floki puolestaan oli etenkin pentuna tollereille tyypillisesti melkoinen kiljukaula, minkä takia minkäänlaisen treeneissä käymisen kannalta oli pakko aloittaa harjoittelu rauhoittumisen ja ohjaajafokuksen vahvistamisesta. Päinvastoin kuin Freyalle, on Flokille nami ollut ykkösjuttu, ja lelulla palkkaaminen on pitänyt systemaattisesti opetella. Johanna on kertonut tässä keväisessä blogitekstissä tarkemmin rauhoittumisen harjoittelusta pennun kanssa.

Namipalkattavan koiran jälkeen on mahtavaa, kun saa ensimmäisen lelupalkattavan koiran. Niinpä minäkin olen iloisesti leikkinyt koirani kanssa, tosin jossain määrin väärin ja epäloogisesti, mutta leikkinyt kuitenkin. Olen tyrkännyt lelun naamaan kuten namin, eli olen vienyt lelun suoraan kuonon eteen "saalistettavaksi". Tämä on tarkemmin ajateltuna ollut koiralle täysin epäloogista. Eihän kukaan saalista omalla lautasella jo olevaa pihviä. Vapun hyppytekniikkayksäriltä saimmekin läksyksi hyppysarjojen sijaan oikeanlaisen leikin harjoittelun! Oman liikkeen muuttaminen palkkauksessa on ollutkin suhteellisen vaikeaa. Etenkin, kun yritän ohitustilanteessa saalistuttaa lelulla oikein, niin lähestyn poikkeuksetta koiraa lelulla, vaikka pitäisi tehdä juuri toisin päin. Myös lelun ja namin yhdistäminen on yllättävän vaikeaa, varsinkin kun Freya ei koe namia niin mieluisaksi palkaksi.

Flokille lelupalkkausta lähdettiin harjoittelemaan pikkupentuna kotioloissa leikkimisen kautta. Floki leikki (kuten suurin osa pennuista) mielellään leluilla, mutta leikkihetket omistajan kanssa oli aluksi pidettävä hyvin lyhyinä ja häiriöt minimissään. Pääpaino oli vetoleikeissä, sillä pallon heittely on paitsi stressaavaa myös noutokoulutuksen kannalta sekoittavaa. Vetoleikeissä on pennun kanssa tärkeää, että leikkiminen tapahtuu pennun tasolla, jolloin vetoliike tapahtuu vaakasuorassa pennusta poispäin. Koiran roikottaminen lelussa ylöspäin on kehittymässä olevalle rakenteelle hyvin haitallista. Myös liian äkkinäisiä ja repiviä liikkeitä täytyy välttää. Osalle noutajanomistajista vetoleikit ovat punainen vaate, koska noutajan tulisi rodunomaisessa työssään noutaa riista sitä vahingoittamatta eli ravistelut ja repimiset ovat täysin poissuljettua. Itse kuitenkin koen, että koira ymmärtää eron agilityhallilla retuutettavan narulelun ja maastosta noudettavan variksen välillä, joten en ole vetoleikkejä missään vaiheessa suunnitellut välttäväni.

On reilua, että pennulle opetetaan leikin säännöt: milloin pitää irroittaa, milloin saa hyökätä leluun kiinni, milloin leikki loppuu. Vapun pentukurssilla teimme paljon tähän liittyviä harjoitteita. Lähtökohtana on, että ohjaaja heittäytyy pennun kanssa leikkiin täysillä. Minuutin leikkituokion jälkeen pitäisi ohjaajalla olla hiki! Koiraa innostetaan tarttumaan leluun vetämällä sitä poispäin nopein liikkein. Kun koira on tarttuu leluun ja leikkii, on seuraavaksi vuorossa irroittamisesta palkkaaminen (tämä ei Flokin kanssa ollut ongelma, koska namit ovat niin hyviä). Kun irrotaminen lelusta onnistuu vihjesanalla, voidaan koira namin sijaan palkata leikin jatkumisella. Eli leikki - luopumiskäsky - uusi leikki - luopumiskäsky jne., kunnes ohjaaja päättää leikin.

Iso ongelma oli, ettei Floki esimerkiksi noutajien pentutreeneissä halunnut enää leikkiä saatuaan  jo namia muiden harjoitteiden yhteydessä. Johannan ensireaktio oli, ettei kannata palkata lainkaan namilla ja lelulla samassa treenissä, mutta pentukurssin kouluttaja antoi läksyksi harjoitella täysin päinvastaisella näkökulmalla. Jos pentu arvostaa namia enemmän kuin leikkihetkeä, täytyy namin arvolatausta siirtää vähitellen leluun. Käytännössä Flokille jätettiin muutaman metrin päähän nami, ja vietiin se leikkimään lelulla. Heti, kun Floki luopui namista ja antautui leikille, sai se vapautuksen ja luvan hakea nami. Tämä toimi yllättävän nopeasti, ja pari kuukautta kestäneen pentukurssin aikana Floki oppi sietämään palkkaustavan vaihtumista kesken treenien. Tässä vaiheessa nami oli vielä selvä ykkönen, mutta vähitellen sekä harjoittelun että noutoinnon löytymisen myötä on lelusta tullut Flokille hyvin tärkeä.

Floki ja 1v. synttärilahjaksi saatu kahvakoris - vetoleikki onnistuu myös pallolla ;)

Nami on palkkana virettä laskeva pikemminkin kuin sitä nostava. Kun koira nielaisee, se rauhoittaa koiraa eli namien nieleminen madaltaa virettä. Nami on lisäksi ollut Freyalle luonnostaan vähäpätöisempi palkka kuin leikki. Olenkin käyttänyt namia vireenhallintatreenissä palkkana silloin, kun Freyan kierroksia täytyy saada laskettua. Eli kun huomaan, että Freyalla viretila nousee ja keskittyminen herpaantuu, otan koiran luokse ja pyydän istumaan. Sen jälkeen syötän namia ja katson, että Freya myös nielee ne. Korkeassa viretilassa hän ei meinaa edes syödä. Kun tilanne on rauhoittunut, pyydän uudestaan suoritusta, ja pääsääntöisesti suoritus paranee. Hassuista asioita sitä muodostuu näitä niin sanottuja kehityskohteita: namin syöttäminen :)

Löysin artikkelin sporttirakista, jossa oli puhetta ohjaukseen taipumisesta ja sen harjoittelusta. Tämä onkin ollut meille oiva harjoittelun aihe. Olen tehnyt nyt agilityhallilla niin, että palkka on maassa niin, että Freya näkee sen, mutta sen on tehtävä mitä pyydän ja niin pitkään ennenkuin vapautan sen "JESS"- sanalla palkalle. Tämä on parantanut huomattavasti Freyan keskittymiskykyä.

Mutta vaikka se on niin kiihkeä on se kuitenkin ihan hellyydenkipeä mussukka !

SM-kisojen jälkitunnelmissa

Floki teki arvokisadebyyttinsä katsomon puolella

Ensimmäiset arvokisani ovat agilityn osalta takana. Viikonloppu sujui vaihtaen roolia kisaajasta turistiksi ja edelleen toimitsijaksi, olihan oma seuramme osittain kisoista järjestelyvastuussa. Kisat pidettiin upeassa säässä Vantaalla, kisapaikkana oli Myyrmäen urheilupuisto. Nämä olivat itse asiassa ensimmäiset agilityn SM-kisani edes katsomon puolella. Vaikka vertailupohjaa ei siis ole, uskallan väittää (etenkin osallistujilta saadun palautteen perusteella), että nämä olivat yhdet mainioimmista suomenmestaruuskisoista lajissamme!

Perjantaina starttasimme Tempon kanssa lämmittelykisoissa sekä agility- että hyppyradalla. Agiradalle lähtiessä olin hieman varovaisilla fiiliksillä, kun en yhtään tiennyt, miten Tempo isoon areenaan reagoi. No, vastaus on: ei yhtään mitenkään! 😄 Itse sorruin hieman varmisteluun, mistä seurauksena yksi kielto hypylle. Tämän jälkeen Tempo jätti vikan kepin kiertämättä, ilmeisesti putki keppien päässä veti liikaa puoleensa. En jäänyt väliä korjaamaan, joten ei tulosta agilityradalta. Hyppyradalle lähdin puolestaan tekemään vain ja ainoastaan tulosta, sillä mielessäni oli jo seuraavan päivän joukkuekisa, jossa jonkinlainen tulos täytyisi tahkota. Radan etenemä oli 4 m/s, joka on nopeallakin alustalla meille ollut vaikea saavuttaa. Jälleen Tempo jätti viimeisen keppivälin suorittamatta (tällä kertaa kepit päättyivät kenttiä toisistaan erottaneeseen mellakka-aitaan). Korjasin kepit ja tuloksena keppivirheen lisäksi muutama sekunti yliaikaa. Olin kuitenkin tyytyväinen; saimme tuloksen!

Lauantai kului sekä talkoilun että joukkuekisaamisen merkeissä. Emme mahtuneet HAU:n joukkueeseen, joka otti lopulta ylivoimaisen voiton mineissä (suuret onnittelut Irene, Vesa, Iida ja Vera!) 🏆 Edustusoikeuden siirto mahdollisti kuitenkin osallistumisen joukkuekisaan toisen seuran riveissä. Kisasimme Tempon kanssa joukkueemme ensimmäisinä. Kisapäivä alkoi jo seitsemältä talkootöillä, mutta helteiseksi muodostuneessa säässä oli mukavaa päästä myös radalle ennen aamukymmentä. Tuomarina mineillä toimi sveitsiläinen Sascha Gründer. Katsellessani nollakoiran suoritusta jouduin tosissaan tsemppaamaan itseäni positiiviseen ajatteluun, niin epäsopivalta rata meille ensinäkemältä tuntui. Rataantutustumisessa sain kuitenkin pidettyä itseni luottavaisena, ja päädyin tekemään sellaisiakin ohjausratkaisuja, joita en ollut nollajahdissa keväällä uskaltanut tehdä. Olimme kaiken pakkonollapullan ja epäonnistumisien jälkeen starttaamassa SM-kisoissa. Tuntui, ettei meillä ole mitään muuta kuin voitettavaa, joten radalle on lähdettävä vapautuneesti ja rohkeasti. Toistelin mielessäni edellisen viikon valmistelutreeneissä saamaani palautetta "yksi este kerrallaan" (mitä itse asiassa Netta minulle jo toukokuussa yritti tolkuttaa).

Ratasuoritus sujui niin nappiin, kuin vain olisin voinut toivoa. Tempo kuunteli ohjausta kuuliaisesti, eivätkä muutamissa kohdissa pitkäksi venyneet tiet vieneet liikaa aikaa - saimme tulokseksi puhtaan nollaradan! Ennen keppejä Tempon hyppy valui pitkäksi, mutten halunnut sitä liian tiukasti käskyttää ettei okserin rima tulisi alas. Toisaalta venähtänyt reitti antoi paremman lähestymiskulman kepeille, jotka sujuivat esikisoista poiketen erinomaisesti. Hyvin hyvin lähellä olimme väärää rataakin, mutta ihana Tempo kääntyi viime hetkellä putkesta puomille. Joukkueemme lähti kahdella nollalla finaaliradalle sijalta 7., mutta lopulta jäimme ilman tulosta. Upea kokemus, toivottavasti tulemme valituksi joukkuekisaan myös ensi vuonna! Vuoden 2019 SM-kisathan järjestetään samassa kisapaikassa, ja järjestysvastuu on samoilla seuroilla. Kisaviikonloppu päättyi osaltani sunnuntain yksilöfinaalien jälkeen purkutalkoisiin , joista poistuin viimeisten joukossa vielä purkamaan kuormasta tavaroita oman hallimme varastoon.

Kisoihin osallistuminen oli kokemuksena todella hieno. Onnistuminen joukkueradalla antoi uskoa siihen, että pystymme suoriutumaan vaikeistakin rataprofiileista. Luottamukseni Tempoon on kovempi kuin koskaan. Olen ylpeä itsestäni, että sain pidettyä pääni kylmänä ja uskalsin tehdä parhaakseni katsomani ohjausratkaisut lauantain joukkueradalla, vaikken ollut täysin varma, miten Tempo ohjauksiin reagoi. Päälimmäisenä tunteena agilitysta on tällä hetkellä innostus ja ilo. Seuraavaksi tavoitteeksi on helppo asettaa ensi vuoden yksilökisaan osallistuminen Tempon kanssa, eikä ole mitään syytä, miksi sitä emme pystyisi saavuttamaan! Ohjauksellisesti uusia asioita ei tarvitse opetella, mutta monia taitoja pitää vahvistaa. Tärkeimpänä nousevat näin alkuun mieleen valssien käytön vähentäminen, eteen lähetysten ja takaaleikkausten vahvistaminen sekä esteosaamisen hiominen (kuten keppien läheisyydessä olevat ansaesteet tai kontakti / putki -erottelu). SM-osallistumisoikeuteen vaadittavien nollien keräämistä en enää voi enkä aio jättää keväälle, vaikka kesä / syksy onkin enemmän treeniaikaa kuin aktiivista kisa-aikaa. Loppuun muutama kuva viimeisistä nollanmetsästyskisoistamme Espoosta. Kuvat on ottanut Anne Barck.

Agilityä ennen vuoden ikää

Kaikkihan aloittavat agilityn vasta kun koira on vuoden ja luusto on tarpeeksi kehittynyt. Tämä on se kuuma peruna mitä jokainen miettii. Mitä voi jo tehdä ja mitä odotuttaa sinne vuoden ikään. Itse olen päättänyt, että hyppääminen odottaa vuoden ikään. Ja siis itse olin sitä mieltä, että en aio hyppäyttää edes matalalla rimalla. No siivekkeitä aikansa kierrellen oli pakko laittaa jokin markkeeraamaan oikean hyppyesteen muotoa, joten olen antanut tästä periksi ja nyt olen laittanut max. kaksi hyppyä ja riman korkeus 20cm. Putkia Freya on päässyt jo rallattelemaan ja pussin se on myös nähnyt kerran. Matalaa rengasta olen myös tehnyt muutaman kerran, jotta osaa hakea muotoa. Keppejä olen aloittanut niin, että hakee 2by2 ensimmäisen keppiparin. Mutta tässä on siis varsinaiset esteharjoitukset.

No mitä me sitten ollaan tehty? Kun tiedän miten haluan palkata koiraani eli leikki/ lelu tai nami, kuolleelle palkalle lähetys on ollut aika ensimmäisiä asioita joita olen tehnyt. Olen heittänyt palkan ja pitänyt koiraa kiinni. Tämän jälkeen päästänyt irti niin, että koira juoksee palkalle. Tähän saa hyvin myös paikallaanoloharjoituksen yhdistettyä. Eli palkalle pääsee vasta luvan saatua. Etupalkkaa voi harjoitella monellakin tavalla: namilätkä palkan alla ja lähetys. Idea on se, että koira irtoaa sinusta ja palkkautuu siitä. Hyötyä on suuresti, kun aloitetaan varsinaiset aksatreenit! Koira osaa lähteä suorittamaan itsenäisesti esteitä. Eli itse pureskelen harjoitukset niin, että mietin mikä on tavoite, mitä haluan koiran tekevän ja mihin haluan käyttää uutta taitoa. Sen jälkeen voin miettiä kriteerit, mikä minulle riittää. Sen jälkeen pilkon tavoitteen paloiksi ja mietin mitä on syytä tehdä ensin.

Tästä seuraava vaihe voi hyvinkin olla palkan poimiminen matkan varrelta, kun minä jatkan juoksua. Eli jätän Freyan paikoilleen. Lähden juoksemaan lelu kädessä ja tiputan lelun matkanvarrella ja kutsun Freyaa. Koiran on tarkoitus poimia lelu matkan varrelta. Missä tällaista taitoa tarvitaan? no esimerkiksi kun harjoitellaan ohjauskuvioita, niin voidaan ohjata koiran liikettä palkan avulla oikeaan suuntaan.

Ohjauksen seuraaminen on myös yksi hyödyllinen harjoitus, jota voi aloittaa ihan pienenkin pennun kanssa. Lelu käteen ja koira seuraa lelukättä. Siitä seuraava vaihe jätä palkka eteen vapauta koira palkalle niin, että hän menee palkalle ohjaavan käden kautta. Tästä voi varioida erilaisia harkoituksia ja vaikeuttaa ohjauskulmaa vaihtamalla. Tavoitteena on, että koira oppii seuraamaan ohjaavaa kättä vaikka palkka olisi näkyvillä.

Siivelleen kierrot eli takaakierrot voi myös aloittaa ihan milloin vain. Itse sheippasin kierrot. Eli olin aivan siivekkeessä kiinni polvilleen. Heti kun koiran katse ohjautui siivekkeen taakse klikkasin. Odotin vain kärsivällisesti, että Freya tarjosi kiertoa. Ei siinä montaa toistoa tarvittu. Toisin päin kierto oli hivenen vaikeampaa, kun tarjosi luonnostaan jo opittua suuntaa, mutta sekin onnistui suhteellisen heloisti. Kiertoharjoituksiin ei tarvita siivekkeitä. Siihen käy puut, valopylväät, mitä ikinä haluat koiran kiertävän. Luonnossa on paljon hyviä treenipuitteita. Luovuus on vain rajana 😏

Harrastuskoiran kompastuskivet

Olemme treenanneet yhdessä ensimmäisen kerran jo, kun olimme samassa alkeisryhmässä vuonna 2010 Johanna Taika-shiban ja Netta kääpiösnautseri Tatran kanssa. Tempo ja Etna (Tatran tytär) ovat olleet samassa treeniryhmässä nyt pari vuotta, ja sinä aikana olemme käyneet lukemattomia keskusteluja saksalaisten kanssa harrastamisesta. Snautsereilla ja pinsereillä on yhteiset esi-isät, mikä näkyy ainakin näiden kahden kääpiön käyttäytymisessä ja siinä, millaisia Tempo ja Etna ovat agilitykoirina. Olemme pohtineet paljon myös, mitä vaatimuksia tuleville harrastuskavereille asetamme sen perusteella, mitä olemme agilitaamisesta Tempon ja Etnan kautta oppineet.

Tempo tuli minulle ystäväni kasvattamasta pentueesta, ja olen ollut mukana Tempon elämässä jo sen syntymäillasta saakka. Alusta asti oli selvää, että haluan Temposta agilitykoiran itselleni. Olin ehtinyt harrastella agilitya pari vuotta shibanarttuni kanssa, joten osasin jossain määrin nimetä, mitä ominaisuuksia agilitykoiralta kaipaan. Tempon emä harrasti agilitya ja se oli lajissa nopea ja näppärä pikku kiituri. Koska tunsin emän myös arkielämästä ja olin tavannut myös isän, tiesin molempien vanhempien olevan mukavia koiria.

Voin todeta olleeni osittain oikeassa rotu- ja sukulinjavalinnassa. Harrastuskoiraksi kääpiöpinseri soveltuu aktiivisuutensa ja toimeliaisuutensa vuoksi. Kääpiöpinserin luonneprofiilin (http://www.skpin.com/pdf/jtoimikunta/skpin_luonneprofiili.pdf) mukaan ihanteellinen kääkkä on luonteeltaan rohkea (toimintakykyinen), leikkihaluinen (taistelutahto) ja hyvähermoinen (hermorakenne). Tällainen pikkupinseri on arkielämän lisäksi erinomainen kaveri myös agilitykentille. Tempon eno Elvis on menestynyt sekä kotimaan agilitykentillä että kansainvälisissä arvokisoissa, joten Tempon perimässä pitäisi kulkea agilityn harrastamiseen sopivaa luonnetta.

Tempo onkin aina innokas lähtemään agilitytreeneihin, ja tällä hetkellä jahtaamme kahta viimeistä nollatulosta SM-kisaoikeutta varten. Tempo haluaa olla ihmisen kanssa ja loputon ahneus ajaa sitä tekemään töitä namiensa eteen. Agiltyn merkeissä olemme Tempon kanssa monesti onnistuneet, mutta silti koen, ettei yhteinen harrastustamisemme ole suinkaan sujuvaa ja soljuvaa. Tempo ei palkkaudu leikistä, mikä hankaloittaa vireen rakentamista ja eteenpäin fokusoimisen vahvistamosta. "Koiranilmalla" Tempon liikkuminen on jäykkää ja koko koira menee herkästi jumiin, koska märän lisäksi Tempo inhoaa myös siltä suojaavia vaatteita. Kisapäivänä huono sää vaikeuttaa alkuverryttelyä ja oikeaan kisafiilikseen pääsemistä, mikä tietenkin heijastuu suoraan ratasuoritukseen. Tempo ei pidä käsittelystä, mikä on ongelma fyssari- ja hierontakäynneillä, mutta vaikuttaa myös ohjauskuvioiden treenaamiseen, sillä Tempo ei mielellään tule radalla ohjaajan lähelle. Tämän takia en käytännössä koskaan voi käyttää sylkkäreitä radalla. Sekä lähdössä istumisen vahvistaminen että perustottiksen treenaaminen on haastavaa, sillä Tempo reagoi välittömästi alustan epämukavuuteen (onko se kylmä, märkä, kova tai epätasainen) ja kieltäytyy istumasta / makaamasta.

Monet edellä mainitsemani asiat eivät kuitenkaan ole Tempon syytä, vaan johtuvat omasta osaamattomuudestani, minkä seurauksena olen tehnyt virheitä jo pentuvaiheen koulutuksessa. Olen kärsimättömänä edennyt välivaiheita oikoen (mikä on nakertanut Tempon itseluottamusta) enkä ole keskittynyt ensin vahvistamaan Tempon luonteen puutteita. Tempo on sekä taisteluhaluton että toimintakyvytön, minkä takia minun olisi jo pentuna pitänyt vahvistaa leikkimistaitoja ja opettaa Tempo tarjoamaan naksutinkoulutuksen avulla. Tempoa olisi pitänyt namittaa hoitotoimenpiteiden suhteen vielä enemmän ja opetella venytyksiä jo aikaisessa vaiheessa tulevaa kehonhuoltoa silmällä pitäen. Hyppytekniikka olisi kääpiöpinserillä erittäin tärkeää saada kuntoon alusta alkaen, sillä neliömäinen rakenne hankaloittaa oikeanlaista hyppäämistä ja altistaa jumiutumiselle. Tähän minun olisi pitänyt panostaa jo nuoren koiran kanssa, ei vasta kun Tempo oli jo kisannut kolmosissa. Lisäksi harrastamisemme on perhe-elämän vuoksi ollut katkonaista, joten toimivien treeni- ja kisarutiininen muodostaminen, ylläpitäminen ja kehittäminen on ollut hidasta. Edelleen törmään jatkuvasti siihen, etten tunne koiraa tarpeeksi hyvin, sillä en esimerkiksi rataantutustumisessa ole varma, miten Tempo tiettyyn ohjaukseen reagoi.

Kuva: Suvi Tyynismaa

Johanna jo edellä mainiten kirjoitti auki minunkin analyysiä ja ajatuksia näistä rakkaista saksalaisista, joten itse avaan teemaa enemmän terveyden näkökulmasta. Etna käppänä on edesmenneen Tatrani pentu ja ainoa pentueen narttu, joten minulle oli selkeää, että Etna jää kotiin. Siinä ei ominaisuuksia katseltu, kun tavoitteet olivat silloin näyttelypuolella. Tatra ei näytelmiin soveltunut eli ajatus oli, että toisen kanssa aksataan ja toisen kanssa näytellään. Agility on kuormittava laji ja monelta taival kolmosiin jää kesken, kun kroppa ei enää kestä. Näin kävi myös meillä. Tatralta löytyi nivelrikkoa vasemmasta kyynärpäästä ja alkavaa myös oikeasta. Siihen loppui agility kuin seinään. Viittä vailla kolmosissa oleva huippu käppänä oli nyt toimintakyvytön. Tatran harrastusominaisuudet olivat vertaansa vailla ja epätyypillinen rakenne eli pitkä lanneosa teki siitä kustannustehokkaan hyppääjän ja pirun nopean, mutta mitä niillä tekee jos fysiikka pettää?

Niinpä Etnasta valioitumisen ja pennutuksen jälkeen tuli minun harrastuskoirani. Täysin vietitön, pehmeä ja työtä vieroksuva missi oli edessäni: istui ja katsoi nappisilmillään, että tuleeko sitä namia. Etnan kanssa agility on ollut matka, joka on opettanut minua enemmän kuin yksikään aikaisemmista koiristani. Kaikkeen on joutunut tekemään systemaattisesti työtä paljon ja pohtia päänsä puhki, mitä tuon eläimen päässä liikkuu ja miten saan sen liikkumaan. Vauhti on ollut yksi isoimmista haasteista ja nyt Etna etenee käppänä kategoriassa ihan suhteellisen kivasti. Johannan ja Tempon tavoin haikailemme puuttuvia SM nollia, mutta fysiikka ei ole ollut kunnossa, joten emme ole päässeet kisaamaan tarpeeksi. Oman haasteen siis tuo rakenne. Neliömäinen runko kuormittuu agilityn fyysisyydestä ja lihakset ovat jumissa. Toistamiseen olen tilanteessa, jossa koira ei kestä rakenteensa takia harrastusta hyvin vaikka luusto on kuvattu ja rakenteeltaan pitäisi olla kunnossa. Nopeuden ja hyppytekniikan kannalta olisi hyvä, jos koiralla olisi enemmän lantiota kuin etupainoisessa neliössä. Ja mitä siellä käppänä puolella jalostetaan.. mitä lyhyempi lantio sen parempi.

Rakenne/ terveys onkin omalla kohdallani yksi merkittävin kriteeri agilitykoiralle. Lisäksi hyvä hermorakenne, toimintakyky ja työmoottori ovat niitä ominaisuuksia, joiden kanssa haluan toimia niin arjessa kuin harrastuksissa. Valitettavasti näitä ei tällä hetkellä kääpiösnautseripuolella pidetä merkittävässä roolissa jalostustoiminnassa. Rotuna käppänä on mainio ja monipuolinen, mutta tänä päivänä kasvatustyö on painottunut näyttelyeläinten luomiseen. Sieltä ei löydy tarpeeksi kuvattuja luustoja, harrastustuloksia ja muita ominaisuuksia muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Pienissä koirissa ei ole käppänää voittanutta, joten pakko oli vaihtaa kokoluokkaa. Elättelen vielä toiveita, että joku järkevä käppänisti (tunnen kuitenkin niitä mahtityyppejä) ottaisi tehtäväkseen pelastaa tuo ihana rotu ja tehdä siitä uskottava harrastuskaveri. Ehkä vielä joskus meille tulee minikoira :) mutta paljon pitää muuttua ennen sitä. Pelkkä ulkonäkö ei voi ohjata koirien jalostustoimintaa. Kun koirat jätetään kuvaamatta, ei terveydestä ole mitään takeita, vaikka koirat eivät näkyvästi oireilisikaan.

Paimenen ja metsänkävijän elämää

Tämä blogi on saanut alkunsa siitä, että kaksi intohimoista agilitaajaa päätti ottaa askeleen totisempaan suuntaan ja lähteä tavoittelemaan kohti unelmia koiraurheilukentillä. Minä Netta olen yrittänyt harrastaa tavoitteellisesti agilityä kääpiösnautseri Etnan kanssa ja myös hänen edesmenneen äitinsä Tatran kanssa. Johanna aloitti aikoinaan astetta haastavammin shiba Taikan kanssa ja nyt alla on kääpiöpinseri Tempo. Etna ja Tempo kisaavat kummatkin agilityn mini3-luokassa.

Ajattelimme Johannan kanssa kirjoitella tänne kokemuksiamme ja näkemyksiämme koirien kouluttamisesta ja yhdessä tekemisestä. Olemme kummatkin uudella polulla työ- ja metsästyslinjaisten ipanoidemme kanssa, joten kaikki on uutta ja ihmeellistä. Ehkä tämä on enemmän vertaistukea ja pohdintaa kuin ohjeita ja neuvontaa. Tavoitteena on jakaa kokemuksia niille, jotka ovat pohtineet rodun vaihtoa tai ovat päätyneet vastaavaan ratkaisuun kuin me.