Noutajapennun perustaidot - noutotyöskentely maastossa

Aiemmassa postauksessa kerroin kuoppaisesta alkutaipaleestani noudon peruskoulutuksen kanssa. Nimenomaan minun kuoppaisesta taipaleestani: noutokoulutuksen alun pulmat johtuivat omasta kokemattomuudestani, eivät Flokista. Kesän ja syksyn aikana Flokista on muotoutunut ihanan varma damityöskentelijä, kun olen itse oppinut opettamaan sitä.

Lyhyesti dameilla työskentelyn peruskoulutuksesta voisi todeta, että noutamisen opettamisessa kannattaa edetä takaperoisesti. Jo pieni pentu opetetaan luovuttamaan kantamansa esine omistajalle, sillä maastossa damin tai riistan palauttamiseen liittyvät ongelmat johtuvat usein siitä, ettei koira halua luopua saaliistaan. Tämän takia olisi tärkeää rakentaa koiraan luottamuksellinen yhteistyö ja vahvistaa noutoesineen luovuttamisen arvoa jo pikkupennulle. Kun koira luottaa omistajaansa ja se kokee saavansa luopumisesta aina riittävän palkan, sillä on kiire tuoda löytämänsä aarre omistajalle ihailtavaksi! Esineen luovuttamisen opettamisen jälkeen pentu opetetaan pitämään suussaan ojennettuja esineitä sekä poimimaan ja kantamaan niitä. Vasta, kun pentu osaa kantaa ja pitää esineitä suussaan myös häiriön alla ja luovuttaa aarteensa mielellään omistajalle, aloitetaan varsinaiset noudoille lähettämiset.

Halusin siirtyä ulos treenaamaan heti, kun damitreenit alkoivat sisällä sujua (Floki osasi poimia damin sekä pitää suussaan ojentamaani damia eikä häiriössäkään tiputtanut niitä ennen luopumiskäskyä). Ensimmäiset damitreenit ulkona olivat damin kantamista lenkeillä ja pitämistreenejä esim. kaupan parkkipaikalla. Lisäksi kävimme kimppatreeneissä katsomassa Flokin enojen noutoharjoituksia maastossa, mutta Flokille nämä treenit olivat lähinnä rauhoittumisen harjoittelua. Ensimmäinen varsinainen koulutus, johon Flokikin pääsi osallistumaan oli huhtikuinen Kati Tuomisen nome-koulutus, jonka Flokin kasvattaja organisoi kasvateilleen.

Vauhdikas ensimmäinen palautus ja ei-niin-tyylikäs luovutus

Seuraavat luovutukset sujuivat jo mallikkaammin

Flokille huhtikuun koulutus oli ensimmäinen kerta, jolloin se harjoitteli dameilla maastossa. Teimme muistinoutoja, joissa dami viedään yhdessä koiran kanssa piiloon, palataan lähetyspaikalle ja lähetetään koira hakemaan dami. Treenasimme pellolla, joten alusta oli ensikertalaisellekin helppo. Veimme damin ensin parinkymmenen metrin päähän, seuraavilla toistoilla jo tuplamatkan. Floki ei ihmetellyt vieraita dameja, vaan käsitteli niitä hienosti. Kati neuvoi, että tollerin kanssa on hyvä tietoisesti harjoitella isompien ja painavampien damien kantamista jo nuorena, jotta pienehkö noutaja oppii käsittelemään puolikiloista damia isompaakin saalista. Tämän lisäksi muistinoutojen treenaaminen omineni tuntui idioottivarmalta. Taippareissa ei tehdä muistinoutoa, joten järkeilin, etten voisi sössiä minkään kovin keskeisen taidon opettamista. Kotona epävarmuus kyvyistäni jatkaa damitreenejä itsenäisesti kuitenkin heräsi ja päätin varata meille toisenkin koulutuksen.

Kävimme toukokuussa treenaamassa yksäritunnilla Wilma Levonmaan kanssa, joka oli ollut kouluttajanamme Koirakoulu Kompassin noutajapentukurssilla. Wilma ehdotti, että treenin aluksi Flokin saisi vapaasti juosta metsäalueella, johon oli piilotettu dameja (ikään kuin olisimme lenkillä). Näin teimme, ja nopeasti kävi ilmi, ettei Floki oikein vielä hoksannut käyttää nenäänsä ja etsiä hajuja, vaan se enemmänkin juoksenteli kevättä rinnassa pitkin mättäitä. Annoimme Flokille omalla liikkumisellamme vihjettä, mihin suuntaan kannattaisi edetä, ja pian Floki löysikin ensimmäisen damin. Floki nosti damin hienosti ja palautti pienen kaarratuksen jälkeen  sen käteeni. Koska tavoitteena olisi, että noutaja työskentelee metsässä innokkaasti, mutta hajujen etsimiseen keskittyen, tehtiin Flokille pientä motivointia seuraavan damin hakemiseen. Otin Flokin kiinni ja jäimme yhdessä katsomaan, kun Wilma vei damin pidemmälle metsään. Floki työskenteli irti päästyään jo selvästi enemmän nenällään, mutta heti hukattuaan hajujäljen, se juoksi meiltä kysymään apua ja tukea. Lopulta dami löytyi ja Floki palautti sen jälleen hienosti käteeni. Teimme vielä toisen samanlaisen damijäljen, minkä jälkeen Floki olikin aivan puhki. Nenätyö on koiralle todella uuvuttavaa!

Kotiläksyksi tuli nenänkäytön vahvistaminen metsään piilotettujen namirasioiden avulla. Tarkoitus oli herätellä Flokia liikkumaan metsässä "nenä auki", sillä jotain ihanaa voi tulla milloin vain eteen. Tein alkuun kipoille johtavia hajujälkiä vetämällä maata pitkin sukkaa, jonka olin täyttänyt turvotetulla nappulalla. Jo parin treenin perusteella Floki oppi yhdistämään tietyt varusteet namikuppien etsimiseen, ja se lähti metsään enemmän haistellen kuin päättömästi säntäillen. Aluksi liikuin Flokin mukana, mutta kun se hoksasi treenien idean, jäin vähän kauemmas (lopulta paikoilleni seisomaan lähetyspaikalle). Totesin myös muutaman treenikerran jälkeen, ettei kipoille tarvinnut vetää jälkiä, etenkään, kun Flokin lähetti tuulen alapuolelta kipoille.

Namikippojen hakemisen ohessa uskaltauduin tekemään myös damihakua. Wilman vinkistä olin hajustanut damit pitämällä niitä pari päivää samassa muovipussissa kaninkarvojen kanssa. Metsässä tein damilla muutamia kymmeniä metrejä pitkän jäljen huiskimalla damilla varvikkoa ja jätin damin jäljen päähän. Katin nome-treenissä olin oppinut myös, että kannattaa hajustaa kunnolla sen mättään ympäristö, jonne dami jätetään. Ennen damin jättämistä huidoin siis sillä myös ympäröiviä puskia ja varpuja. Aina Floki ei tosin systemaattisesti seurannut tekemiäni jälkiä, vaan löysi damin esimerkiksi kaartamalla täysin toista reittiä sen luo. Namikippotreenin tuoma sinnikkyys näkyi myös damien haussa. Floki jaksoi tehdä hakua ja vieläpä melko itsenäisesti. Se ei käynyt kuin muutamia kertoja luonani hakemassa apua eli itseluottamus omiin taitoihin kasvoi vähitellen.

Rauhoittumisharjoitukset alkoivat kantaa hedelmää - Flokin pystyi alkukesästä jättämään kiinni odottamaan damien piilottamisen ajaksi.

Kesän aikana teimme damitreeniä sään salliessa, sillä kuumat hellekelit rajoittivat treenaamista melkoisesti. Teimme treenejä sekä tavallisilla dameilla että siipidameilla (dami, johon on kiinnitetty linnun siipi / siivet). Siipidameja en kuitenkaan piilottanut samaan treeniin tavallisten damien kanssa, ettei Floki oppisi valikoimaan, mitkä damit ovat arvokkaampia. Damien piilottamisen tein hieman vaihdellen. Välillä Floki oli näköetäisyydellä, jolloin piilottamisen katselu motivoi sitä lähtemään hakutyöhön (näkömotivointia käytin usein, kun olin uudessa paikassa tai vein damin pidemmälle kuin aiemmin). Kati Tuominen vinkkasi kevään koulutuksessa, että motivointia voi olla myös kuulon perusteella eli koira jätetään piiloon, mutta se kuulee damien viemisen. Saatoin myös viedä muutaman damin etukäteen ja viimeisen damin yhdessä Flokin kanssa. Tällöin tuon damin noutaminen oli muistinouto, jonka tarkoituksena oli myös vahvistaa Flokin itseluottamusta irrota hakutyöhön ("tuolla on varmasti jotakin"). Syksyn myötä aloitimme hakutyöskentelyn harjoittelua damien ja siipidamien lisäksi myös riistalla. Sekä haku- että jälkityöskentelystä riistalla on tulossa omat postauksensa myöhemmin :)

Juoksukontaktien rakentaminen - mattofokus

Tämä on ollut yksi suurin kysymysmerkki, jota olen Freyan kanssa pohtinut: juoksukontaktit vai pysäytykset. Enkä suinkaan ole ainoa, joka tällä aiheella päätänsä vaivaa. Mielestäni hyvät pysäytykset eivät merkittävästi hidasta radalla, ja lisäksi osaan opettaa ne todella hyvin koiralle. Pysäytyskontakteilla saa itselleen aikaa radalla, ja kun koira osaa ne hyvin, ne ovat erittäin varmat ja siistit. Pysäytyskontakteissa on siis puolensa. Suurin ongelma pysäytyksissä on mielestäni fyysinen kuormitus. On se todella raskasta kropan etuosalle, kun koira pysähtyy täydestä vauhdista etupainoisesti.

Juoksukontakteissa koiran vauhti pysyy samana ja hän voi suorittaa kontaktin luonnollisemmin, eikä etuosaan synny vastaavaa iskuvoimaa. Tosin juoksukontaktien opettaminen on täysin uusi ja vieras asia minulle. Juoksukontaktit olivat minulle pitkään jonkinlainen mystinen myytti, jolla koira saadaan (jos saadaan) juoksemaan kontaktit ilman virhettä. Tätä ajatusta tuki myös oma kokemukseni siitä, että suurimmalla osalla tutuista koirista kontaktivirheet ovat kasvaneet juoksukontakteihin siirtymisen myötä. Osalla näistä koirista ei toisaalta ole systemaattisesti aloitettu kontaktisuoritusten uudelleen rakentamista, vaan juoksukontakteihin on siirrytty "lennosta". Oma järki sanoo kuitenkin, että täytyyhän koiran voida opettaa suorittamaan kontaktit juoksemalla. Kysymys kuuluukin, että miten?

Olimme lueskelleet juoksareiden rakentamisesta netistä ja keskustelleet seurakavereiden kanssa heidän näkemyksistään. Myös Silvia Trkmanin juoksarimetodiin tutustuimme videoita katsomalla (aiheesta löytyy sekä dvd että runsaasti materiaali netistä). Juoksareiden opettaminen tuntui kuitenkin edelleen sekavalta ja eri menetelmät hämmentäviltä. Onneksi meille tarjoutui mahdollisuus osallistua juoksutekniikkaluennolle, jonka treeniryhmällemme piti Tiina Heinonen. Lisäksi Johanna kävi kuuntelemassa Senni Huotarin luennon hänen tavastaan opettaa juoksukontaktit.

Yhteistä molempien kouluttajien esittelemille tavoille oli, että koiralle opetetaan mattofokus. Koira opetetaan hakemaan takajalkaosumia matolle, ja lopulta käytös siirretään maton avulla kontaktiesteelle.  Tällä tavalla esimerkiksi Isabelle Emanuelsson-Orenius ja Iida Vakkuri kouluttavat juoksukontakteja, Silvia Trkamanin metodissa puolestaan haetaan alusta asti vauhdikasta laukkaa puomille. Senni korosti omalla luennollaan, että juoksukontaktien harjoittelun lähtökohta on koiran kehonhallinta ja tietoisuus omasta takapäästään. Vaikka alkuun voi mattofokusta harjoitellessa palkata myös etutassuosumista, on onnistuneen juoksariopetuksen vaatimuksena, että koira ymmärtää koskea nimenomaan takajaloilla mattoa. Syy takatassuosumien vaatimiselle on, että se on kokonaista kontaktia juostessa koiran laukan kannalta ergonomisin suoritustapa. Takapään hahmottamiseen hyviä harjoiteltavia temppuja ovat peruuttaminen ja esim. laatikkoon astuminen takajaloilla.

Treenissä käytettävä matto on noin puolet puomin kontaktialueesta eli 30X50 cm. Koira saa palkan kun hän hakee takajalat matolle. Aluksi voi käyttää apuna klikkeriä, jotta saa merkattua koiralle oikean kriteerin. Harjoittelussa on erittäin hyödyllistä käyttää palkkaukseen namimaattia (yleisimmin käytetty lienee Treat&Train-laite). Namimaatti siirtää koiran huomion pois ohjaajasta, sillä koiran saa palkattua toiminnasta ollen itse passiivinen. Koiralle jää aikaa tehdä ajatustyö. Lisäksi koiran fokus on alusta asti eteen ja alas, mikä on turvallisen kontaktisuorituksen lähtökohta.

Tästä se nyt lähtee siis! Tavoitteena meillä on kirjoitella juoksukontaktien opettamisen vaiheista erillisiä postauksia vähän päiväkirjamaiseen tapaan. Tässä vaiheessa mattofokusta harjoitellaan monta kertaa päivässä. Alla on videot Freyan ja Flokin ensimmäisistä mattotreeneistä. Olin aloittanut Freyan kanssa jo aikaa sitten jumppatyynyllä etu- ja takatassujen käyttöä, joten nyt meillä on tavoitteena siirtää tämä toiminta matolle. Floki tarjosi jo ennen mattotreenin aloittamista temppuna mielellään tassukosketuksia, joten ensimmäisellä treenikerralla Johanna pystyi jo aloittamaan matolle lähettämistä.

Vireen hallinta

Tämä teksti ei olisi tullut mieleenkään Etnan kanssa treenatessa, sillä hänelle tarvitsi opettaa vireeseen liittyen vain yhtä asiaa, joka oli vireen nostatus. Sitä olemmekin rakentaneet kuin Iisakille kirkkoa. Johannalla ja Tempolla vireeseen liittyvät haasteet ovat aika samansuuntaisia. Tempo on aivan pikkupennusta asti treenannut agilitya, mikä on todennäköisesti ollut avainasemassa lajiin syttymisen kannalta. Tempo on kuitenkin niin pehmeä, että kierroksia on haastavissa treeneissä / kisatilanteissa pitänyt tietoisesti yrittää nostaa, etteivät mahdolliset epäonnistumiset vie itseluottamusta täysin. Sekä Etna että Tempo ottavat vastaan ainoastaan namipalkkaa, mikä on asettanut omat haasteensa vireen nostatukselle. Kun Johannan kanssa mietimme, mistä kaikki lajitreeni oikein lähtee, oli vireenhallinta (ja lelupalkkaukseen opettaminen sen tueksi) ehdottomasti listamme kärkipäässä.

Floki ja Freya ovat keskenään hyvin erilaisia, minkä takia vireenhallintaa ja palkkaamista on harjoiteltu niiden kanssa eri lähtökohdista. Freya on erittäin kiihkeä, joten hänen kohdalla on erityisen tärkeää keskittyä viretilan laskemiseen. Freya on luontaisesti lähtenyt leluleikkiin mukaan, eikä lelupalkkaukselle ole sen kummemmin tarvinnut rakentaa arvoa. Floki puolestaan oli etenkin pentuna tollereille tyypillisesti melkoinen kiljukaula, minkä takia minkäänlaisen treeneissä käymisen kannalta oli pakko aloittaa harjoittelu rauhoittumisen ja ohjaajafokuksen vahvistamisesta. Päinvastoin kuin Freyalle, on Flokille nami ollut ykkösjuttu, ja lelulla palkkaaminen on pitänyt systemaattisesti opetella. Johanna on kertonut tässä keväisessä blogitekstissä tarkemmin rauhoittumisen harjoittelusta pennun kanssa.

Namipalkattavan koiran jälkeen on mahtavaa, kun saa ensimmäisen lelupalkattavan koiran. Niinpä minäkin olen iloisesti leikkinyt koirani kanssa, tosin jossain määrin väärin ja epäloogisesti, mutta leikkinyt kuitenkin. Olen tyrkännyt lelun naamaan kuten namin, eli olen vienyt lelun suoraan kuonon eteen "saalistettavaksi". Tämä on tarkemmin ajateltuna ollut koiralle täysin epäloogista. Eihän kukaan saalista omalla lautasella jo olevaa pihviä. Vapun hyppytekniikkayksäriltä saimmekin läksyksi hyppysarjojen sijaan oikeanlaisen leikin harjoittelun! Oman liikkeen muuttaminen palkkauksessa on ollutkin suhteellisen vaikeaa. Etenkin, kun yritän ohitustilanteessa saalistuttaa lelulla oikein, niin lähestyn poikkeuksetta koiraa lelulla, vaikka pitäisi tehdä juuri toisin päin. Myös lelun ja namin yhdistäminen on yllättävän vaikeaa, varsinkin kun Freya ei koe namia niin mieluisaksi palkaksi.

Flokille lelupalkkausta lähdettiin harjoittelemaan pikkupentuna kotioloissa leikkimisen kautta. Floki leikki (kuten suurin osa pennuista) mielellään leluilla, mutta leikkihetket omistajan kanssa oli aluksi pidettävä hyvin lyhyinä ja häiriöt minimissään. Pääpaino oli vetoleikeissä, sillä pallon heittely on paitsi stressaavaa myös noutokoulutuksen kannalta sekoittavaa. Vetoleikeissä on pennun kanssa tärkeää, että leikkiminen tapahtuu pennun tasolla, jolloin vetoliike tapahtuu vaakasuorassa pennusta poispäin. Koiran roikottaminen lelussa ylöspäin on kehittymässä olevalle rakenteelle hyvin haitallista. Myös liian äkkinäisiä ja repiviä liikkeitä täytyy välttää. Osalle noutajanomistajista vetoleikit ovat punainen vaate, koska noutajan tulisi rodunomaisessa työssään noutaa riista sitä vahingoittamatta eli ravistelut ja repimiset ovat täysin poissuljettua. Itse kuitenkin koen, että koira ymmärtää eron agilityhallilla retuutettavan narulelun ja maastosta noudettavan variksen välillä, joten en ole vetoleikkejä missään vaiheessa suunnitellut välttäväni.

On reilua, että pennulle opetetaan leikin säännöt: milloin pitää irroittaa, milloin saa hyökätä leluun kiinni, milloin leikki loppuu. Vapun pentukurssilla teimme paljon tähän liittyviä harjoitteita. Lähtökohtana on, että ohjaaja heittäytyy pennun kanssa leikkiin täysillä. Minuutin leikkituokion jälkeen pitäisi ohjaajalla olla hiki! Koiraa innostetaan tarttumaan leluun vetämällä sitä poispäin nopein liikkein. Kun koira on tarttuu leluun ja leikkii, on seuraavaksi vuorossa irroittamisesta palkkaaminen (tämä ei Flokin kanssa ollut ongelma, koska namit ovat niin hyviä). Kun irrotaminen lelusta onnistuu vihjesanalla, voidaan koira namin sijaan palkata leikin jatkumisella. Eli leikki - luopumiskäsky - uusi leikki - luopumiskäsky jne., kunnes ohjaaja päättää leikin.

Iso ongelma oli, ettei Floki esimerkiksi noutajien pentutreeneissä halunnut enää leikkiä saatuaan  jo namia muiden harjoitteiden yhteydessä. Johannan ensireaktio oli, ettei kannata palkata lainkaan namilla ja lelulla samassa treenissä, mutta pentukurssin kouluttaja antoi läksyksi harjoitella täysin päinvastaisella näkökulmalla. Jos pentu arvostaa namia enemmän kuin leikkihetkeä, täytyy namin arvolatausta siirtää vähitellen leluun. Käytännössä Flokille jätettiin muutaman metrin päähän nami, ja vietiin se leikkimään lelulla. Heti, kun Floki luopui namista ja antautui leikille, sai se vapautuksen ja luvan hakea nami. Tämä toimi yllättävän nopeasti, ja pari kuukautta kestäneen pentukurssin aikana Floki oppi sietämään palkkaustavan vaihtumista kesken treenien. Tässä vaiheessa nami oli vielä selvä ykkönen, mutta vähitellen sekä harjoittelun että noutoinnon löytymisen myötä on lelusta tullut Flokille hyvin tärkeä.

Floki ja 1v. synttärilahjaksi saatu kahvakoris - vetoleikki onnistuu myös pallolla ;)

Nami on palkkana virettä laskeva pikemminkin kuin sitä nostava. Kun koira nielaisee, se rauhoittaa koiraa eli namien nieleminen madaltaa virettä. Nami on lisäksi ollut Freyalle luonnostaan vähäpätöisempi palkka kuin leikki. Olenkin käyttänyt namia vireenhallintatreenissä palkkana silloin, kun Freyan kierroksia täytyy saada laskettua. Eli kun huomaan, että Freyalla viretila nousee ja keskittyminen herpaantuu, otan koiran luokse ja pyydän istumaan. Sen jälkeen syötän namia ja katson, että Freya myös nielee ne. Korkeassa viretilassa hän ei meinaa edes syödä. Kun tilanne on rauhoittunut, pyydän uudestaan suoritusta, ja pääsääntöisesti suoritus paranee. Hassuista asioita sitä muodostuu näitä niin sanottuja kehityskohteita: namin syöttäminen :)

Löysin artikkelin sporttirakista, jossa oli puhetta ohjaukseen taipumisesta ja sen harjoittelusta. Tämä onkin ollut meille oiva harjoittelun aihe. Olen tehnyt nyt agilityhallilla niin, että palkka on maassa niin, että Freya näkee sen, mutta sen on tehtävä mitä pyydän ja niin pitkään ennenkuin vapautan sen "JESS"- sanalla palkalle. Tämä on parantanut huomattavasti Freyan keskittymiskykyä.

Mutta vaikka se on niin kiihkeä on se kuitenkin ihan hellyydenkipeä mussukka !