Noutajien rodunomaisten lajien harjoitteluun liittyy vahvasti riistatyöskentely. Tämä tarkoittaa, että pennusta asti koiralle "näytetään riistaa" eli se pääsee tutustumaan kuolleisiin eläimiin (useimmiten lintuihin). Tavoitteena varhaisessa riistan käsittelyn harjoittelemisessa on, että pentu tottuu kantamaan kaikenlaista riistaa. Useimmiten ns. roskalinnut eli lokit ja varikset ovat koiralle epämieluisempia kuin arvolinnut, kuten fasaanit ja vesilinnut. Tästä syystä pentujen riistatreenit tehdään tyypillisesti variksilla. Itselleni riistan näyttäminen on noutajalajeihin liittyvä välttämätön pakko, ja riistan käsittely tuntui varsinkin ensimmäisillä kerroilla puistattavalta. En varsinaisesti pidä linnuista edes elävänä, saati sitten raatoina. Tuntuu järjettömältä pitää muutaman kerran pakastettua ja uudelleen sulatettua varista suurena aarteena, kun koira sen tuo esiteltäväksi! Riistalla tehtävät treenit ovat siis olleet yhtälailla kuolleen linnun käsittelyharjoituksia minulle kuin Flokille.
Floki kantaa riistaa (Kuva: Katja Stoltzenberg)
Floki on aloittanut riistaan tutustumisen jo kasvattajan luona. Siellä koko pentue sai haistella ja vähän maistellakin linnunsiipiä, ja myöhemmin harjoitella kokonaisen linnun kantamista ulkona. Kotona jatkoimme riistaan tutustumista joka toinen viikko, jotta risita pysyisi mielenkiintoisena. Alkuun tavoitteena oli vain ja ainoastaan saada pentu pysymään innostuneena riistasta. Kaikki kiinnostus variksenraatoa kohtaan oli kehujen arvoista.
Floki 3kk kantaa varista (Kuva: Heidi Laaksonen)
Riistatreenejä ei kovin extempore-tyylillä pysty tekemään, sillä variksen sulamiseen menee noin vuorokausi. Etenkin pennun kanssa harjoitellessa täytyy variksen olla kokonaan sulanut, jotta siihen on helpompi tarttua. Käytännössä teimme ensimmäiset treenit niin, että Floki oli hihnassa, ja hain autotallista variksen. Innostin Flokia höpöttämällä, miten hieno aarre minulla on ja pitelin varista sen ulottumattomissa, mikä luonnollisesti sai pennun uteliaisuuden heräämään. Laskin variksen Flokin ulottuville ja aloin liikutella sitä poispäin saadakseni Flokin saalistamaan lintua. Tämä usein saikin Flokin nappaamaan kiinni variksesta, minkä jälkeen lähdimme ripeästi hölkkäämään, sillä pysähtyessään Floki pudotti linnun ja alkoi nyhtää siltä höyheniä. Kiersimme muutaman kierroksen pihaa, minkä jälkeen otin linnun vähäeleisesti pois Flokilta ja annoin sille namia. Lopuksi vein linnun hieman kiusoitellen takaisin autotalliin, jotta Floki jäisi hieman hinkumaan riistan perään. Riistan käsittelyn osalta on tavoitteena, että koira kantaa lintua syvällä suussaan ja mieluiten niin, että suuote on linnun rintakehästä. Tällä tavalla pienikin pentu pystyy kantamaan kokonaista varista; siivestä tai päästä roikottamalla pentu kompastuu saaliiseensa. Jotta pentu saisi hyvän otteen variksesta, on lintua hyvä pidellä "paketissa" kädessä niin, että molemmat siivet ja jalat ovat kämmeneen suljettuina. Tällöin pentu melko luonnostaan tarttuu linnun torsoon.
Flokin kohdalla omatoimiset treenit pysyivät melko pitkään pelkkänä kantamisena, sillä ongelmat noudon alkeiden opettamisessa rajoittivat varsinaisten riistatreenien aloittamista. Teimme välillä treenejä niin, että heitin Flokille linnun jonkin matkan päähän, ja sitten ryntäsimme yhdessä hakemaan sitä. Näissä treeneissä Floki melko hyvin poimi riistan mukaansa maasta, mutta ote ei aina ollut yhtä hyvä kuin silloin, jos se sai saalistaa linnun kädestäni. Parhaat treenit saimme, kun Flokin veli kävi luonamme kylässä, ja Floki joutui ensin sivusta seuraamaan riistaintoisen Jukun suoritusta. Selvästi kateus oli toimiva motivaattori! Saimme kuitenkin monelta eri taholta neuvoksi pitäytyä mieluummin kantamisessa kuin lähteä vaikeuttamaan riistatyöskentelyä, kun noudon alkeet ovat vielä damillakin kesken.
Saimme vinkin kokeilla kantamisen lisäksi myös välinoutoja. Treenissä avustaja pitelee koiraa kiinni, omistaja lähtee liikkeelle riista sylissään ja tiputtaa sen kesken matkaa. Kun avustaja päästää koiran irti, se sinkoaa riistalle ja tuo sen omistajalle, joka on mieluusti edelleen liikkeessä. Käytimme apuna takapihamme paksua lumihankea, johon teimme lumikourun, joka suorastaan pakotti Flokin jatkamaan luokseni riistan kanssa. Välinoutotreenit onnistuivatkin todella hyvin! Floki poimi riistan maasta empimättä ja yleensä myös hyvällä otteella.
Yritin pitää riistatreenejä monipuolisina myös tekemällä kantamisharjoituksia vieraissa paikoissa. Flokin enon kanssa treenatessamme saimme harjoitella variksen lisäksi myös heinäsorsalla. Se on joillekin varikseen tottuneille nuorille koirille haastava, sillä se on koiralle "roskalintua" mieluisampi saalis. Kantaminen sujui kuitenkin hienosti ja Floki poimi sorsan mukaansa myös maasta! Tässä taisi jälleen kateudella olla oma osansa motivoinnissa, sillä Floki harjoitteli ensin passiivisuutta odottamalla vieressä Juju-enon noutaessa sorsaa metsästä 😉
Floki 6kk kantaa sorsaa
Yritin muutamaan otteeseen omatoimisesti siirtää riistatyöskentelyä maastoon. Teimme tutuissa paikoissa muistinoutoja (riista viedään yhdessä koiran kanssa piiloon, palataan lähtöpaikkaan ja lähetetään koira hakemaan). Näissä ongelmaksi muodostui, etten uskaltanut viedä riistaa kovin kauas, koska emme olleet saaneet dameillakaan palauttamista vielä kuntoon. Tuntui absurdilta vaatia koiralta riistalla asiaa, joka ei vähempiarvoisellakaan saaliilla onnistunut. Kokeilin myös jättää variksen metsään polulle, josta Flokin kanssa lenkillä yhdessä löysimme sen. Näissä tilanteissa ongelmaksi muodostui, ettei Floki poiminut riistaa suuhunsa, vaan jouduin lopulta innostamaan sitä leikityttämällä Flokia variksella. Tuntui turhalta tehdä tällaista harjoitusta, koska koiran pitäisi ilman käskyä nostaa löytämänsä riista maasta ja lähteä kantamaan sitä. Pitäydyimme siis kantamisessa, mikä oli varmasti aloittelevalle noutajan omistajalle oikea päätös! Kerron myöhemmin riistatyöskentelyn siirtämisestä maastoon (kokeneiden kouluttajien antamien neuvojen avulla).
Tolleriyhdistyksen nettisivuilla on heti etusivulla otsikko "Novascotiannoutaja - monipuolinen harrastuskoira". Monet harrastusmahdollisuudet ja kaikesta innostuva luonne olivat juuri niitä asioita, jotka minua tollerissa kiinnostivat. Tempon kanssa olen agilityn lisäksi harrastanut hieman näyttelyitä sekä tietysti lenkkeilyä ja kotijumppaa, mutta en oikeastaan mitään ohjattua. Flokin kanssa agilityn pohjatyöt on laitettu vireille jo pikkupentuna, mutta päätin panostaa ohjattujen koulutusten osalta ensimmäiseksi niihin asioihin, joiden kouluttamisesta koiralle minulla ei ole kokemusta. Etenkin noutajien rodunomaisten lajien kanssa olen kaivannut paljon apua. Pelkän luetun tiedon ja nettivideoiden perusteella minun on ollut vaikea muodostaa noutajan koulutamisesta minkäänlaista kokonaiskuvaa (saati pilkkoa isompia tavoitteita täsmällisiksi treeniaiheiksi). Olen saanut tukea sekä muilta tolleriharrastajilta että Flokin kasvattajalta, mutta olen myös investoinut satoja euroja sekä yksityis- että ryhmätreeneihin.
Tulevaisuuden tavoite, eli noutotreeniä maastossa
Alkuun tämäkin tuotti ongelmia, tässä daminpitoa usean kuukauden treenin tuloksena
Ensimmäinen noutopulma tuli eteen jo ensimmäisten viikkojen aikana, kun Floki oli meille kotiutunut. Koska perheessämme on pieniä lapsia, jouduimme välittömästi opettamaan luopumiskäskyn, ettei pentu repisi hoitopöydältä tipahtaneita vaippoja tai saisi legoukon käsiä nieluunsa. Näin jälkeen päin ajateltuna namipalkkaaminen luovuttamisesta olisi pitänyt yhdistää sallittujen asioiden kantamisesta palkkaamiseen. Floki nimittäin oppi huomaamatta, että palkka tulee, kun esineet sylkäisee suusta. Tästä seurasi perustavanlaatuinen pulma damitreeneihin: Floki ei poiminut tai ottanut kädestä tarjottua esinettä suuhun, jos nameja oli lähistöllä, edes taskussani poissa näkyviltä. Se saattoi napata kiinni damista, jos houkuttelin sitä liikuttelemalla damia saaliina poispäin, mutta saatuaan ensimmäisen vihjeen palkasta (oli se sitten naksautus tai kehu), tipahti dami suusta ja Floki jumiutui odottamaan namia. Koska lähtökohtaisesti damitreeni aloitetaan palkkaamalla koira esineen pitämisestä, olimme jumissa.
Olin ilmoittanut Flokin noutajapentujen peruskurssille Koirakoulu Kompassiin. Siellä saamani näkökulmien pohjalta aloin ratkoa noutopulmaa pohtimalla, kannattaako koiraa ylipäätään palkata noutamisesta namipalkalla. Peitsen vääntö namipalkkaamisen ja kehulla palkitsemisen välillä on esillä monissa nettikeskusteluissä, joissa aiheena on metsästyskoiran koulutus. Olin tutustunut hieman myös vietteihin pohjautuvaan palkkaukseen, josta etenkin toko-koirien koulutuksessa puhutaan. Ajatuksena on, että koiran koulutus pohjautuu sen luonnollisten viettien hyödyntämiseen (saalisvietti, ruoanhankintavietti, laumavietti, sukupuolivietti ja puolustusvietti). Riippuu harjoiteltavasta asiasta, mitä viettiä kannattaa treenin motivaattorina käyttää. Eri koirilla ja roduilla painottuvat eri vietit - noutajat ovat yleisesti ottaen melko ahneita, minkä takia niitä on helppo motivoida ruoalla. Freya on puolestaan erinomainen esimerkki koirasta, jonka ruoanhankintavietti ei yllä läheskään samalle tasolle kuin vietti saalistaa (paimentaa). Kovin syvälle viettikoulutuksen filosofiaan en paneutunut, sillä noutajalajien lisäksi myös toko on minulle vieras laji. Järkeilin kuitenkin, että kun Floki on pennusta asti osoittanut työskentelevänsä mielellään ihmisen kanssa ja innostuvan kehuista, on sillä ruoanhankintavietin lisäksi myös laumavietti suhteellisen vahva. Mielestäni tämä oli varteen otettava perustelu sille, että noutotreeniä tehtäisiin Flokin kanssa vain kehujen voimalla.
Olin keskustelufoorumeilta lukenut perusteluita niin metsästyskoiran nami- kuin kehupalkkauksenkin hyödyistä ja haitoista. Usein annettu perustelu namipalkkausta vastaan on, että noutaja on niin ahne, ettei se malta tehdä noutosuoritusta loppuun, kun tietää ruoan olevan tulossa. Namipalkattujen ja kehun noudosta palkaksi saavien noutajien erona pidetään monissa nettikeskusteluissa sitä, mikä koiraa ajaa työskentelemään: halu tehdä töitä omistajalleen (kehu) vai omaksi edukseen (nami). Etenkin metsästyslinjaisten labradorinnoutajien kouluttamiseen löytyy netistä runsaasti ohjeistusta, ja niissä lähes aina kehoitetaan välttämään namipalkkaa. Kehupalkkaa perustellaan monesti myös sillä, että noutaminen itsessään on noutajalle palkka. Toisaalta monet tolleri-ihmiset painottivat minulle nimenomaan namipalkkauksen ja naksuttimen käytön tärkeyttä, jotta noutotreeni pysyy tollerille mielekkäänä. Myös töiden kautta tuntemani koirankouluttaja totesi, ettei namipalkan tai naksuttimen käyttö voi mitenkään olla este noutamisen oppimiselle, jos naksutinta vain käytetään oikein. Olin hämmentynyt ristiriitaisista ohjeista, ja tuntui jopa ahdistavalta olla täysin muiden ihmisten kokemustiedon varassa. Päädyin pitäytymään pentukurssimme kouluttajan ohjeissa, hänhän meitä viikottain tapasi.
Kurssin kouluttajalta saimme ehdotuksesi ottaa noudon alkeistreeniin esineeksi kaninkarvapallon, joka innostaisi Flokia poimimaan pallon suuhunsa. Floki kiinnostuikin pallosta ja otti lattialta tai kädestäni suuhun pallon ilman kummempia houkutteluja. Kouluttajamme ohjeisti, että alkuun koira houkutellaan syliin esittelemään palloa ja vähitellen aletaan hetken sylittelyn jälkeen pyytää koira istumaan ja lopulta istuvalta koiralta otetaan pallo. Sain Flokin helposti houkuteltua luokseni pallo suussaan ja kehuin aluksi vain pallon pitämisestä. Samalla paijailin sitä päästä, jotta se tottuisi käsiini eikä kokisi niitä uhkaksi "saaliilleen". Vähitellen siirryimme luovutustreeniin, jossa kehuin palkaksi tai annoin luovutuksen jälkeen pallon Flokille takaisin suuhun. Mieltäni kaihersi kuitenkin, ettei muussa koulutuksessa niin hyvin toimivaa naksutinta saatu osaksi noutotreeniä. Välillä oli havaittavissa lisäksi, ettei kehu arjessa aina riittänytkään palkaksi, mikä sai minut huolestuneeksi noutokoulutuksen jatkon sujumisesta. Flokin noutokoulutuksen suunta muuttui, kun kävimme SmartDog-pentutestissä ja päädyimme sen jälkeen Katriina Tiiran yksityistunnille.
Katriina ei nykyään varsinaisesti pidä yksityiskoulutuksia, mutta lupautui pitämään Flokille noutotreenin. Katriinan mukaan nouto-ongelmat ovat turhaan niin yleisiä, sillä minkä tahansa koiran voi opettaa noutamaan, jos koiralle vain on olemassa jokin motivoiva palkka. Flokin kohdalla hän totesi, että on turhaa jättää naksutinta ja nameja käyttämättä, koska ne toimivat sille palkkausjärjestelmänä niin hyvin. Sen sijaan hän otti noudettavaksi esineeksi alkuun koiralle täysin neutraalin asian, mytyksi käärityn puutarhahanskan. Tätä Katriina perusteli sillä, ettei noutokoulutuksen alkuvaiheessa tarvitse keskittyä oikeaan suuotteeseen tai esineen retuuttamiseen, kun käytössä on jokin varsinaisen nome-koulutuksen kannalta yhdentekevä esine. Suurin ahaa-elämykseni yksärillä liittyi naksuttimen äänen merkitykseen koiralle. Tottakai tiesin jo etukäteen, että naksaus kertoo koiralle namipalkan tulevan pikapuolin. Katriina kuitenkin tähdensi, että naksaus merkitsee koiralle etenkin sitä, että suoritus on ohi. Tämän takia koira saa esimerkiksi tiputtaa damin naksauksen kuultuaan, jos naksutellan damin nostosta tai pitämisestä. En ollut tätä ymmärtänyt, vaan oletin, että koiran täytyy osata naksauksen jälkeen pitää dami suussaan, kunnes omistaja sen ottaa itselleen. Jälkikäteen ajateltuna ihan pöhkö ajatus, silloinhan treenin tavoitteena olisi vahvistaa luovuttamista ja palkka tulisi siitä.
Yksärillä tavoitteena oli päästä vahvistamaan koiraa siitä, että se osoittaa kiinnostusta noutoesinettä kohtaan. Alkuun koira palkattiin siitä, että se katsoi / haistoi hanskaa. Heti naksaus ja palkka. Flokin kohdalla totesimme, että palkka kannattaa heittää hieman kauemmas, jotta se pystyi namin syötyään palata esineen luokse, ja pääsin saman tien palkkaamaan uudestaan. Heti, kun Floki tarjosi esineen ottamista suuhun, nostettiin naksauttamisen kriteeriä, ja nami tuli ainoastaan suukosketuksesta esineeseen. Tämän jälkeen siis tassukosketukset esineeseen, haistelut tai päällä makaamiset jätettiin huomioimatta, ja tarvittaessa pidettiin taukoa (Floki saattoi maata minuuttitolkulla esineen päällä). Seuraava vaihe oli alkaa viivytellä naksauttamista, jolloin tavoitteena ei ollut enää pelkästään se, että Floki poimii esineen vaan myös kasvattaa esineen suussa pitämisen kestoa. Kun koira hoksaa, että esinettä täytyy pitää suussa, kunnes annetaan lupa luovuttaa, voidaan alkaa lisätä häiriötä heiluttelemalla käsiä koiran pään ympärillä ja kuonon alla. Jos koira tiputtaa esineen, ei palkata, mutta seuraavalla toistolla täytyy kriteeriä madaltaa (esimerkiksi palkata koira pelkästä esineen poimimisesta).
Ohjeeksi kotitreeniin saimme, ettei nameja missään nimessä kuulu piilottaa treenin aikana, vaan ne pitää päinvastoin nostaa esille. "Kulhollinen nakkeja syliin ja sohvalle istumaan!" Katriina ohjeisti. Kun koira ymmärtää, mitä siltä vaaditaan, voi sitä vaatia suorittamaan tehtävä huolimatta esillä olevista nameista. Opin, että dameja tiputtelevien noutajien ongelma ei yleensä ole namipalkan käyttäminen, vaan se, ettei koirille ole muodostunut selvää käsitystä kriteeristä. Jos noutaminen on rakennettu systemaattisesti, koira oppii monien ennakkoluulojen vastaisesti palauttamaan nopeasti ja tarkasti, sillä se tietää, ettei namia tule ennen kuin dami on ohjaajan kädessä. Se ei omi riistaa, sillä se haluaa tyrkyttää sen ohjaajalle saadakseen palkkansa (toki palkan täytyy olla koiran näkökulmasta tarpeeksi motivoiva). Kotiläksyksi saimme poimimis- ja pitämistreeniä ensin sisätiloissa, sitten omalla kotipihalla ja tämän jälkeen ihan kaikissa muissakin paikoissa. Olen monesti törmännyt ohjeeseen siitä, että tollerien kanssa yleistäminen on tärkeää, ja tätä myös Katriina painotti. Sain neuvoksi vaihdella pitämisen kestoa: välillä palkka tulee muutamasta sekunnista, mutta välillä naksaus tulee vasta puolen minuutin jälkeen.
Yksityistunnista maksamani hinta on ollut tähän mennessä parhaimpia satsauksia Flokin koulutukseen. Kuudenkymmenen minuutin aikana sain hyvin moneen asiaan selvyyden. Pystyin kysymään ja kysymään uudelleen, kunnes ymmärsin vastauksen. Katriinan ajatusmaailma noutokoulutuksesta oli tarkasti jäsennelty, ja se oli kaltaiseni maalikonkin helppo käsittää. Tuntui helpottavalta viimein saada ohjenuora, jonka perusteella pystyin opettamaan noutamisen alkeita myös itsenäisesti kotona. Periaatteessa mitään uutta en oppinut, mutta jo tietämäni yksittäiset asiat yhdistyivät toisiinsa ja pystyin viimein muodostamaan jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, mitä olin tekemässä, miksi tein niin ja mihin pyrin koulutuksellani. Hyvin nopeasti pääsimme etenemään oikealla damilla treenaamiseen ja eteneminen oli vaivatonta. Oli mahtava tunne, että Floki oli viimein oppimassa taitoa, jonka piti olla noutajalle sisäsyntyinen, ja jonka opettamisessa oli ollut niin paljon sekaannuksia. Ehkä minusta kuitenkin olisi noutajan omistajaksi, ja saisin Flokin koulutettua taipparivalmiiksi!
Huolellisen poimimis- ja pitotreenin lopputulos: koira, joka tarjoaa yhtä sun toista tavaraa
Ensimmäiset arvokisani ovat agilityn osalta takana. Viikonloppu sujui vaihtaen roolia kisaajasta turistiksi ja edelleen toimitsijaksi, olihan oma seuramme osittain kisoista järjestelyvastuussa. Kisat pidettiin upeassa säässä Vantaalla, kisapaikkana oli Myyrmäen urheilupuisto. Nämä olivat itse asiassa ensimmäiset agilityn SM-kisani edes katsomon puolella. Vaikka vertailupohjaa ei siis ole, uskallan väittää (etenkin osallistujilta saadun palautteen perusteella), että nämä olivat yhdet mainioimmista suomenmestaruuskisoista lajissamme!
Perjantaina starttasimme Tempon kanssa lämmittelykisoissa sekä agility- että hyppyradalla. Agiradalle lähtiessä olin hieman varovaisilla fiiliksillä, kun en yhtään tiennyt, miten Tempo isoon areenaan reagoi. No, vastaus on: ei yhtään mitenkään! 😄 Itse sorruin hieman varmisteluun, mistä seurauksena yksi kielto hypylle. Tämän jälkeen Tempo jätti vikan kepin kiertämättä, ilmeisesti putki keppien päässä veti liikaa puoleensa. En jäänyt väliä korjaamaan, joten ei tulosta agilityradalta. Hyppyradalle lähdin puolestaan tekemään vain ja ainoastaan tulosta, sillä mielessäni oli jo seuraavan päivän joukkuekisa, jossa jonkinlainen tulos täytyisi tahkota. Radan etenemä oli 4 m/s, joka on nopeallakin alustalla meille ollut vaikea saavuttaa. Jälleen Tempo jätti viimeisen keppivälin suorittamatta (tällä kertaa kepit päättyivät kenttiä toisistaan erottaneeseen mellakka-aitaan). Korjasin kepit ja tuloksena keppivirheen lisäksi muutama sekunti yliaikaa. Olin kuitenkin tyytyväinen; saimme tuloksen!
Lauantai kului sekä talkoilun että joukkuekisaamisen merkeissä. Emme mahtuneet HAU:n joukkueeseen, joka otti lopulta ylivoimaisen voiton mineissä (suuret onnittelut Irene, Vesa, Iida ja Vera!) 🏆 Edustusoikeuden siirto mahdollisti kuitenkin osallistumisen joukkuekisaan toisen seuran riveissä. Kisasimme Tempon kanssa joukkueemme ensimmäisinä. Kisapäivä alkoi jo seitsemältä talkootöillä, mutta helteiseksi muodostuneessa säässä oli mukavaa päästä myös radalle ennen aamukymmentä. Tuomarina mineillä toimi sveitsiläinen Sascha Gründer. Katsellessani nollakoiran suoritusta jouduin tosissaan tsemppaamaan itseäni positiiviseen ajatteluun, niin epäsopivalta rata meille ensinäkemältä tuntui. Rataantutustumisessa sain kuitenkin pidettyä itseni luottavaisena, ja päädyin tekemään sellaisiakin ohjausratkaisuja, joita en ollut nollajahdissa keväällä uskaltanut tehdä. Olimme kaiken pakkonollapullan ja epäonnistumisien jälkeen starttaamassa SM-kisoissa. Tuntui, ettei meillä ole mitään muuta kuin voitettavaa, joten radalle on lähdettävä vapautuneesti ja rohkeasti. Toistelin mielessäni edellisen viikon valmistelutreeneissä saamaani palautetta "yksi este kerrallaan" (mitä itse asiassa Netta minulle jo toukokuussa yritti tolkuttaa).
Ratasuoritus sujui niin nappiin, kuin vain olisin voinut toivoa. Tempo kuunteli ohjausta kuuliaisesti, eivätkä muutamissa kohdissa pitkäksi venyneet tiet vieneet liikaa aikaa - saimme tulokseksi puhtaan nollaradan! Ennen keppejä Tempon hyppy valui pitkäksi, mutten halunnut sitä liian tiukasti käskyttää ettei okserin rima tulisi alas. Toisaalta venähtänyt reitti antoi paremman lähestymiskulman kepeille, jotka sujuivat esikisoista poiketen erinomaisesti. Hyvin hyvin lähellä olimme väärää rataakin, mutta ihana Tempo kääntyi viime hetkellä putkesta puomille. Joukkueemme lähti kahdella nollalla finaaliradalle sijalta 7., mutta lopulta jäimme ilman tulosta. Upea kokemus, toivottavasti tulemme valituksi joukkuekisaan myös ensi vuonna! Vuoden 2019 SM-kisathan järjestetään samassa kisapaikassa, ja järjestysvastuu on samoilla seuroilla. Kisaviikonloppu päättyi osaltani sunnuntain yksilöfinaalien jälkeen purkutalkoisiin , joista poistuin viimeisten joukossa vielä purkamaan kuormasta tavaroita oman hallimme varastoon.
Kisoihin osallistuminen oli kokemuksena todella hieno. Onnistuminen joukkueradalla antoi uskoa siihen, että pystymme suoriutumaan vaikeistakin rataprofiileista. Luottamukseni Tempoon on kovempi kuin koskaan. Olen ylpeä itsestäni, että sain pidettyä pääni kylmänä ja uskalsin tehdä parhaakseni katsomani ohjausratkaisut lauantain joukkueradalla, vaikken ollut täysin varma, miten Tempo ohjauksiin reagoi. Päälimmäisenä tunteena agilitysta on tällä hetkellä innostus ja ilo. Seuraavaksi tavoitteeksi on helppo asettaa ensi vuoden yksilökisaan osallistuminen Tempon kanssa, eikä ole mitään syytä, miksi sitä emme pystyisi saavuttamaan! Ohjauksellisesti uusia asioita ei tarvitse opetella, mutta monia taitoja pitää vahvistaa. Tärkeimpänä nousevat näin alkuun mieleen valssien käytön vähentäminen, eteen lähetysten ja takaaleikkausten vahvistaminen sekä esteosaamisen hiominen (kuten keppien läheisyydessä olevat ansaesteet tai kontakti / putki -erottelu). SM-osallistumisoikeuteen vaadittavien nollien keräämistä en enää voi enkä aio jättää keväälle, vaikka kesä / syksy onkin enemmän treeniaikaa kuin aktiivista kisa-aikaa. Loppuun muutama kuva viimeisistä nollanmetsästyskisoistamme Espoosta. Kuvat on ottanut Anne Barck.
Jos joku olisi sanonut minulle 20 vuotta sitten, että kun lähentelen neljääkymppiä, minulla on paimenkoira ja menen lampaita paimentamaan, olisin nauranut räkäsesti. Varmasti olisin myös tapani mukaan todennut: "Mulla ei koskaan tule olemaan paimenkoiraa enkä koskaan paimenna!" Muistaakseni olen tokaissut myös, että minullehan ei tule bordercollieta eikä juoksutrikoita... Noh älä koskaan sano ei koskaan, nimimerkillä kummatkin löytyy nykyään 😂
Freyaa ottaessa ajattelin, että paimennus ei ole meidän juttu, tai ainakaan minun juttuni. Freya tulee kuitenkin hyvin vahvasta paimennuslinjasta ja on rekisteröity palmentietokantaankin. Skeptisyys paimentamista kohtaan on ollut siis täysin minun omaa mielikuvaani. Pian Freyan tulon jälkeen ajatus lampaille sytyttämisestä kasvoi, ja jopa haave perusradan suorittamisesta. Haasteellista se tosin on, ainakin sen mukaan, kuinka paljon kaikki ovat minulle kertoneet paimentamisen vaikeudesta. Itse en sitä osannut mieltää vaikeaksi, sillä paimennus on minulle niin etäinen asia ja käsitykseni siitä ehkä jopa romanttinen: lampaille syttynyt koira käy luontaisesti hakemssa lampaita ja minä katselen, juon kahvia ja huutelen jotain koiralle.
Viime viikonloppuna olimme Pukkilassa paimenpäivillä. Tavoitteita en päivälle asettanut, koska en oikein tiennyt mitä odottaa. Kuitenkin jännitin ihan valtavasti. En todella tiennyt mitä tuleman piti. Johtuiko jännitys siitä, että tämä oli hyppy tuntemattomaan. En osannut ajatella mikä on oma roolini ja mitä minulta odotetaan. Jokainen osallistuja pääsi kolme kertaa lampaille päivän aikana. Meidän ensimmäinen kertamme oli varsin huvittava. Vaikka varoituksen sanat hyvästä kontaktista omistajan kanssa oli päästetty huulilta, en todella osannut kuvitella, että tuossa tilanteessa Freya todella tarjosi vain yhdessä tekemistä ja minulta toiminnan vahvistamista. Lampaat eivät kiinnostaneet ja kun otimme koulutetun koiran mukaan, Freya kiinnitti huomiota vain paimentavaan koiraan. Kuulemma tämä on ihan tyypillistä ensikertalaisille. No minulla kun ei ole mitään ymmärrystä asiasta, en oikein osannut muuta kuin hämmästyä siitä, miten asiat eivät menneetkään niin luonnollisesti.
Kiitos kuvista Tiia Hämäläinen!
Toisella kerralla minä toimin niin sanotusti paimenkoirana ja ajoin lampaita. Heti kuin Freya osoitti kiinnostusta laimpaisiin, yritin siirtyä paimeneksi, mutta minun huono lampaidenlukutaitoni ja olematon ymmärrykseni lampaista tuotti haasteita. Minä mm. kaaduin, kun jäin lampaiden jalkoihin. Lopussa Freya selkeästi hiffasi, mistä on kysymys ja sanotiin, että hän osoitti jo selkeää signaalia syttymisestä lampaille. Tämä oli hyvä hetki päättää toinen suorituskertamme.
Kuva by Tiia Hämäläinen
Kolmannella kerralla Freya jo tiesi, mitä pitää tehdä. Kouluttajamme Mian tapa opettaa kunnioittamaan pakoaluetta on, että itse sijoittuu lammaslaumaan ja sieltä osoittaa koiralle tikulla, jossa on muovipussista tehty huiska, milloin tullaan liian lähelle lampaita. Lelupalkattu Freya piti huiskaa saaliina, saalisti sen ja tarjosi leikkiä. Tämä teki lampaiden kiertoharjoituksesta vaikeaa ja siirryimme liinan käyttöön. Tässä Freya pääsi ajamaan lampaita luonnollisesti ja liinalla hienovaraisesti ohjattiin koiraa olemaan oikean etäisyyden päässä lampaista. Tämä oli onnistunut harjoitus ja voi sanoa, että Freya syttyi lampaille. Freya on kuulemma kiihkeä ja tarvitsen hyvän kouluttajan tueksi, jos aiomme jatkaa lammashommia.
Freyalle oppi oli varmasti luontaista ja mustavalkoista, mutta mitä minä opin? Asia, johon ei ole mitään kosketuspintaa ja ymmärrystä, on haastavaa ottaa haltuun. Lyhyen teoriaosuuden jälkeen ensimäinen kysymykseni oli, eikö ole kyseenalaista stressata lampaita. Tästä keskustelinkin pitkään yhden lampurin kanssa. Hän osasi kertoa minulle lampaiden luonnollisesta käyttäytymisestä ja kertoi, että lampaiden liikuttamiseen käytetään aina ns. pelotetta, oli se sitten ihminen tai koira. Lauman elinehto on pysyä yhdessä ja liikkua samaan suuntaan. Se on myös turva ja suoja. Tämä avasi minulle paljon paimentamisen pakoalueen tarkoitusta. Opin myös, että lampaita pyritään liikuttamaan kävelyvauhtia ja näin ne eivät stressaannu. Kun koulutetaan paimentamaan, on keskeistä opettaa koira toimimaan niin, että lampailla on turvallista liikkua. Lampaiden hyvinvointi on paimennuksen tärkein pointti. Tätä myös kouluttajamme sanoi alusta asti - en vain vielä silloin tajunnut, mitä hän tarkoitti.
Harjoitusten tavoitteet jäivät aluksi minulta myös hämärän peittoon. En ymmärtänyt, mitä tässä haetaan ja mihin tähdätään. Usean eritasoisen koiran jälkeen pieni lamppu syttyi päässäni. Pikkuhiljaa minulle syntyi jotain käsitystä siitä, mitä paimentamisen kouluttaminen tarkoittaa ja se mikä on sen tavoite. Yksinkertaisimmillaanhan se on saada lampaat paikasta A paikkaan B. Tähän lisäisin vielä, että koira toimii turvallisesti lampaita kunnioittaen ja mahdollisimman itsenäisesti. Koulutus alkaa ehkä kuinnioittamisen rakentamisesta, ja ihmisen ohjeistuksella koira pyritään saada koko ajan itsenäisemmäksi. Työkaluina paimennuksessa ovat flänkit, suoraanohjaus ja pysäytys.
Tämä oli siis yhteenveto ensimmäisestä paimennuskerrastamme. Teksti voi olla täyttä puppua ja hölynpölyä ammattilaisten ja pitkään lajin parissa työskennelleiden näkökulmasta, mutta tämä on minun käsitys paimennuksesta ensimmäisen kerran jälkeen. Lajina paimennus on ehkä haastavimpia juuri sen takia, että siinä on keskiössä elävät lampaat eikä koirakko.
Minulta on kysytty, miten olet saanut Freyan seuraamaan noin hyvin ja oikeassa kohtaa. Ensimmäinen vastaus tietysti oli, että en minä oikein tiedä. Kun pohdin asiaa kotona tajusin, että olen rakentanut seuraamisen todella pienistä palasista. Aikoinaan opetin edesmenneen Tatran seuraamaan namin avulla, mutta Freyaa en moiseen ole opettanut. Nami kun ei jaksa niin kiinnostaa, ja sen eteen Freya ei ulkona jaksa tehdä töitä. Meillä tilanne on mennyt niin, että joka kerta, kun Freya on ollut vasemalla sivullan oikeassa paikassa ja katsonut minua, olen palkannut sen saman tien. Tätä olen toistanut systemaattisesti jokaikisellä lenkillä ja jokaikinen kerta. Pikkuhiljaa olen ottanut muutaman askeleen niin, että koira on oikeassa asennossa koko ajan kontaktissa minuun. Siitä pienin askelin olen edennyt ja vaatinut hieman enemmän ennen palkkaamista. Eli oikeastaan en ole tehnyt juuri mitään muuta kuin palkannut Freyaa, kun se on ollut juuri siinä oikeasaa kohdassa vasemmalla puolellani. Siitä seuraaminen on pikkuhiljaa rakentunut, ja Freya usein tarjoaa sitä lenkillä. Nyt ilmassa onkin jo suuria kysymyksiä siiä, mitä haluan sen tekevän lenkillä ja mitä tokossa? Onko meillä tavoitteita tokon suhteen vai riittääkö minulle arkisempi seuraaminen? Tässä tulemme minulle ehkä vaikeimpaan asiaan koiran koulutuksessa: mitä tavoitteita asetan ja miten koulutan samalla ennakoiden, mitä tuleman pitää. Tähän analyysiin käytän koiran koulutukseen liittyen ehkä eniten aikaa. Tämä on myös syy siihen, että joskus asiat eivät vain eten. Mnulla on oltava selkeä visio, jota kohti tähtään, mutta aina en vain saa muodostettua tätä suurta visiota.
Perusasento onkin sitten vaatinut hivenen enemmän työstöä. Opetin Freyan eka sheippaamalla kiertämään takapäällä vastapäivään etutassut lasten vessajakkaran päällä. Näin koiralle tulee luonnollinen takapään pyöräyttäminen, jota perusasento vaatii. Jossain vaiheessa menin itse seisomaan niin, että Freyan takapää osuu reiteeni. Aloin palkata tästä kosketuksesta. Lopulta kärsivällisyyteni loppui enkä jaksanut häivyttää jakkaraa. Freya tarjosi aika nopesti ilman häivytyksiä tätä perusasentoa myös ilman jakkaraa. Loppuksi opetin sille enää istumisen kosketuksen jälkeen. Tästä on omaakin videomateriaalia, mutta itse käytin youtubesta oppimateriaalina: tätä videota Tässä kyseisessä videossa parasta on nimenomaan sheippauksen aloittaminen. Yleensä videoissa edetään liian nopeasti ja hidas alun rakentaminen jää kuvaamatta. Tässä videossa edetään juurikin niin hitaasti kuin prosessi oikeasti menee, ja videosta on helppo hahmottaa myös kaikki vaiheet. Videoita on useita, ja niitä kannattaa katsella ja miettiä, mikä sopii juuri sinulle ja koirallesi. Tässä lyhyt video meidän projektin etenemisestä.
