Oikomahoidolla noudon alkua

Freyan ollessa viisi kuukautta hänen alakulmahampaansa puhkesi kitalakeen tehden sinne reiän. Länsi-Vantaan eläinlääkäriasemalla sain kuulla tuta, etten ollut tehnyt mitään asialle. Hammas kuulemma ei korjaantusi enää ja se pitäisi katkaista. Koin olevani huonoin koiranomistaja, kun olin itse siinä uskossa, että luonto + palloleikit tekisivät tehtävänsä. Ja kun tämän kerroin lääkärille, hän sanoi, että tämä on eläinsuojeluasia, jos en tätä hoida. Minut ohjattiin Anidentiin ja luojan kiitos!

Ensimmäisellä käynnillä Anidentissä Niina Luotosen luona pääsin traumaani avaamaan, ja siitä alkoi kuukauden mittainen kotioikomisjakso. Alle 7 kk ikäisiä koiria ei yleensä ruveta operoimaan, sillä luonnolle annetaan mahdollisuus, ja hyviä tuloksia saadaan palloleikeillä. Jos kulmuriongelmaa ilmenee ja se sinua huolettaa, niin suosittelen käymään asiantuntevalla eläinlääkärillä konsultaatiossa ajoissa! Ihan oman mielenrauhankin takia, ja 7 kk on rajapyykki, minkä jälkeen usein asia ei enää itsestään korjaannu.

Oikominen oli tarkoitus suorittaa seuraavasti: 3 x päivässä 15 min staattista pallon pitämistä suussa. Tätähän kokeilin ja totesin, että ei tule onnistumaan. Opetin Freyan kantamaan palloa lenkillä. Luotin siihen, että tunnin lenkkiin sisältyy vaadittava 15 min pätkä, lyhyimmillä lenkeillä puolestaan palloa niin paljon kuin mahdollista. Lenkillä en nyt viittaa pitkiin hikilenkkeihin, vaan vapaaseen metsässä oloon. Pallo oli elintärkeä tämän kuukauden aikana, ja sitä pelastelin mätäojista ja kaiken maailman vesilammikoista, kun Freya ei itse viitsinyt hienohelmana. No miten tästä päästiin noutoon?

Jossain vaiheessa en enää itse jaksanut nostella palloa ja vaadin Freyaa itse nostamaan pallon. Seuraava vaihe oli noutaa pallo. Pallon etsintäkin oli hyvää aktivointia. Tämä kuukauden hammasoijonta toi varkain meille pallon noudon ja etsinnän. Kaikista hienoin tulos on kuitenkin hampaissa! Niin siinä kävi, että kulmuri meni kohdilleen eikä muihin toimenpiteisiin tarvinnut lähteä. Lisäksi sain arvokasta tietoa koirien hammasasioista ja muustakin ajankohtaisesta terveyteen liittyen. Lisäksi meidän lapset olivat ihan fiiliksissä kun lähdettiin Veikkolaan Anidentiin, kun sieltä sai suklaata ja pipareita 😆

Tässä siis alakulmuri, joka oli porautunut kitalakeen. Nyt silkkaa priimaa!

Pennun ensimmäinen uintikerta

Flokin kanssa on tarkoitus harrastaa agilityn lisäksi noutajien rodunomaisia lajeja, joten sen pitää oppia noutamaan dameja ja riistaa myös vedestä. Vesityöskentely perustuu tietenkin hyvään uimataitoon, joka ei edes noutajilla kulje automaattisesti verenperintönä. Oma koirien uittamiskokemukseni rajoittuu lapsuudenkotini cockereiden kanssa uimiseen. Shibani kahlasivat kuumina kesäpäivinä, mutta kuten moni muukin asia, uimaan lähteminen oli itsepäiselle itämaan ihmeelle oma päätös eikä omistajan kehoituksesta suoritettu temppu. Tempo puolestaan ei mene veteen vilvoitteleman kesäkuumallakaan - miksi menisi, aurinkoiset kesäpäiväthän ovat kääpiöpinserille elämän parasta aikaa!

Flokin ensimmäinen luonnonvesikokemus oli puropulahdus helmikuussa

Floki kun on talvipentu, ei luonnonvesiin tutustuminen ole ollut vaihtoehto ensimmäisen seitsemän kuukauden aikana. Tai omasta mielestäni ei ole ollut, Floki itse päätti toisin. Se kävi jo helmikuussa ottamassa tuntumaa avantouintiin purossa lähimetsämme. Onneksi olimme lähellä kotia, joten sain märän koiran pakkasesta pikaisesti sisään kuivattelemaan. Tämän jälkeen Floki ei varsinaisesti ole pelännyt vettä, mutta ei myöskään ole veden äärelle haketunut, vaikka kevätpurot ovat jo useamman viikon solisseet houkuttelevasti. Päätin, että on parempi käydä Flokin kanssa totuttelemassa uimiseen sisätiloissa.

En ollut helmikuisen humpsahduksenkaan jälkeen huolissani siitä, että Floki toden teolla pelkäisi vettä. Lähinnä minua mietitytti, uskaltaako se luottaa itsensä veden varaan. Keskustelupalstoilla on paljon kokemuksia siitä, että koira vinkuu esimerkiksi ihmisten tai lelujen perään rannalla, muttei rohkene kahluusyvyydestä edemmäs. Etenkin nuorilla koirilla tuntuu "usko loppuvan", kun pitäisi irrottaa tassut pohjasta ja luottaa omiin uimataitoihinsa. Jo ennen kasvattajavalintaa sain tutulta tolleri-ihmiseltä ehdottoman ukaasin, ettei tolleria saa opettaa uimaan lelun avulla. Noutajilla kierrokset tuppaavat veden äärellä muutenkin nousemaan, ja lelut saavat aikaan suorastaan ylilatauksen. Tuntui omasta mielestänikin järkevältä, että jos tavoitteena on saada koirasta rauhallinen ja varma uimari, ei sitä kannata opettaa yhdistämään leluleikeillä nostatettua kiihkoa ja uimista. Myöhemmin, kun uimatekniikka on hallussa, voidaan siirtyä damityöskentelyyn vedessä (tosin tällöinkään kyse ei ole pelkästä lelun hetittelystä vaan suunnitellusta harjoittelusta). Lelulla houkuttelu oli siis poisssuljettu vaihtoehto. Onneksi koirauimalassa pyyntööni vain namien käyttämiseen houkuttimena suhtauduttiin ymmärtäväisesti.

Floki valmiina uimakouluun

Koirauimalakäyntiin oli syynä paitsi veteen totuttelu myös uintitekniikan oppiminen asiantuntijan avulla. Hyvä koirauimari tekee aktiivisesti töitä sekä etu- että takapäällään, ja sen selkä on suorassa vedenpinnan tasalla. Noutajat (etenkin paksuhäntäiset labbikset) käyttävät myös häntäänsä apuna uidessa. Moni ensikertalalainen kuitenkin ui liian pystyssä asennossa ja käyttää lähinnä etutassujaan räpiköimiseen. Tällä tyylillä koira ei pääse etenemään kunnolla eikä kuono ylhäällä kroolaaminen rasita lihaksia tasapainoisesti. Koira, joka ei lähtökohtaisesti pidä vedestä, voi oppia inhoamaan uimista jo etutassujen aiheuttamien pärskeiden vuoksi. Kelluttavat uima- / pelastusliivit ovat tähän helppo ratkaisu, niitä voi koirauimalan lisäksi käyttää myös luonnonvesissä. Varsinkin, jos koiran kanssa uidaan pidempää matkaa, ovat liivit myös turvallisuutta lisäävä varuste.

Kävimme uimakoulussa PetBros-koirauimalassa Nurmijärvellä. Meillä kävi tuuri, sillä tunnin pentu-uimakoulukerralle saapui Flokin lisäksi vain yksi koira. Tavallisesti puoli tuntia uima-aikaa olisi pentua kohden liikaa, sillä uinti harjoittaa ja väsyttää koiran lihaksistoa hyvin kokonaisvaltaisesti samaan tapaan kuin ihmisillä. Ensikertalaiselle runsas treeniaika oli kuitenkin hyväksi, sillä Flokin viidestä treenihetkestä kolme meni pelkästään rampilla tassutteluun. Jo etukäteen minulle oli puhelimessa kerrottu, että useimmille koirille suurin kummastus ensimmäisellä käynnillä on ramppi, jota pitkin koirat menevät veteen ja nousevat pois altaasta. Namien avulla Floki lopulta rohkaistui ensin kastamaan etujalkojen lisäksi myös takatassunsa ja lopulta kävelemään ramppia pitkin kokonaan veteen. Uimatekniikka Flokilla oli hyvä ja se eteni vedessä rauhallisilla uintiliikkeillä.

Rampilla totuttelua

Etutassut jo vedessä...

Viimein vedessä ja kuono pysyy pinnalla!

Namit maistuivat uinnin aikanakin :)

Koirauimalakäynti oli mukava kokemus, sillä sain varmuutta lähteä Flokin kanssa luonnonvesiin treenaamaan (kunhan säät hieman lämpenevät). Näin keväällä en itse tarkene varmaankaan edes kahlata, joten rauhalliset ja uimaintoiset koirakaverit ovat varmasti paras kannustin Flokille veteen menemisessä. Nyt sillä on kokemus uimisesta, ja uimalassa huomasi, miten sen varmuus kasvoi jokaisella suorituskerralla. Toisaalta uimakoulu oli myös osittain pettymys. Harmikseni jouduin toteamaan, että koirauimalassa oli rauhattomampaa kuin olin odottanut. Toisella altaalla oli uimakoulun aikana kaksi eri porukkaa omilla uintivuoroillaan, ja vaikkei altaaltamme ollut näköyhteyttä toiselle puolelle, äänet kuuluivat ja kaikuivat hallissa. Päätin, etten itse reagoi tähän kummemmin, ja onneksi myös Floki tottui pian haukuntaan ja molskahduksiin. Mietin myös, olisiko uimakoulutunnista saanut saman onnistumisen kokemuksen, jos paikalla olisi ollut suunnitellut neljä koiraa. Altaalla olisi ollut melko ahdasta kolmen odottaessa reunalla vuoroaan (tosin en tiedä, olisiko tunti silloin pidetty isomman altaan puolella). Uimaopettaja oli erittäin koiralähtöinen ja ystävällinen otteissaan, ja voitti nopeasti Flokin luottamuksen. Tästä iso kiitos hänelle!

Lenkille vai treeneihin? Lenkki= treeni!

Pohtiessani, onko minusta BC:n omistajaksi oli suurin huolenaiheeni pentuajan aktivointi ja koulutus. Koen olevani suhteellisen laiska koiranomistaja ja olen kokenut jo käppänien kanssa kausia kun ei vain aika ja jaksaminen riitä. Nyt joku viisas miettii, että miksi ottaa itselleen niin suuren haasteen, ja sitä olen itsekin pohtinut. Onko BC sittenkään käteeni sopiva koira? Kuitenkin nyt Freya on jo 9kk ja vain satunnaisesti olen miettinyt, onko minusta tähän. Olen myös saanut paljon palautetta, miten taitava Freya on jo! Miten tähän on tultu?

Lenkki on minun ja koirien yhteistä aikaa, sillä kotona kahden pienen lapsen kanssa aika jää vähäiseksi. Olen pyrkinyt käymään kaksi kertaa viikossa hallilla tekemässä lajikohtaista treeniä. Me asumme kerrostalossa, joten ei ole omaa pihaa, missä koirat pääsisivät purkamaan itseään. Mistä koiran aktivointi on sitten meillä muodostunut?

Lenkki on yhteistä aikaa, mutta se tarkoittaa minulle joka kerta myös treeniä. En lähde koskaan lenkille ilman palkkaa ja ajatusta siitä, mitä tehdään. Luonto tarjoaa mahdollisuuksia kaikenlaiseen koulutukseen. Freya on käytännössä ollut koko pentuajan vapaana, ja olemme lenkkeilleet paljon metsässä. Mitä me siellä ollaan tehty? Luoksetulo on ollut ehdoton treeni. Antaa pennun juosta ja aina aika ajoin pyydetään luokse ja palkataan. Kuolleelle palkalle lähetys ja ihan vain leikkitaitojen kehittäminen ovat myös ehdottoman hyviä lenkkitreenejä. Nenätyötä on myös hyvä aloittaa palkan etsinnällä - kourallinen nappulaa maahan ja nenä käyttöön. Nämä ovat aika selkeitä treenauskohteita, mutta sitten niihin tottis- ja aksatreeneihin.

Minulta on kysytty, miten teillä tuo seuraaminen on niin hyvää enkä tähän hetkeen osannut vastata mitään. Asiaa mietittyäni tajusin, että olemme treenanneet sitä joka lenkillä useita toistoja varkain. Aluksi palkkasin siitä, että Freya oli täydellisessä kohdassa sivulla. Sen jälkeen vaadin pieniä asioita enemmän ja enemmän. Pian huomasin, että se oli meidän lenkin yksi kivoimmista leikeistä. Vaadin täydellistä seuraamista, mutta vain muutaman askeleen kerrallaan ja sitten vapautus.

Takaakierrot olen myös opettanut lenkeillä. Valopylvään kiertoa, puun kiertoa ja erilaisten muiden kohteiden kiertoa. Tähän myös yhdistin suunnat: kierto vasemmalta ja kierto oikealta. Tästä syntyi myös oikein kiva leikki. No kuinka paljon tätä tehdään? Tunnin lenkillä olen ottanut lyhyitä treenipätkiä esimerkiksi maahan ja tästä 3-5 toistoa ja iso palkkaus. Saatan tehdä yhdellä lenkillä luoksetuloa pitkin lenkkiä, sitten maahanmeno harjoituksen tällä 3-5 toistoa treeninä ja lyhyitä seuraamispätkiä pariin otteeseen. Pääasia on, että treenipätkät ovat mahdollisimman lyhyitä. Freya ainakin on oppinut tarjoamaan lenkillä paljon positiivista toimintaa mitä on ilo palkata. Tästä hyötynä on myös se, että koiralla on korvat lenkillä melkein joka tilanteessa.

Oikeastaan mitä vain voi treenata lenkillä: ohjauksen seuraamista, paikallaan oloa, istu, maahan.. Tästä on oikeastaan tullut minulle tapa treenata. Lenkki on siis minulle aina treeni. Ajatusleikkinä, jos Etnan kanssa olisi noudattanut tätä, niin olisiko meidän taival ollut nyt erilainen.. En tiedä, mutta ainoa mitä Etnan kanssa olen pentuna tehnyt on tuo luoksetulo ja varmempaa luoksetuloa en ole koiralla nähnyt 😊

Tässä Freyan video 16 vk 

Tässä Freya 8 kk

Näihin videoihin olen kuvannut meidän kehitystä ja muuta elämää. Onko minusta BC:n omistajaksi? Kyllä luulen, ja tuntuu siltä, että tämä koira on minun käteeni sopiva. Paljon on vielä hapuilua ja epävarmuutta toimissani, mutta mottoni "Onnistu tai opi" ohjaa toivottavasti minua tälläkin tiellä.

Harrastuskoiran kompastuskivet

Olemme treenanneet yhdessä ensimmäisen kerran jo, kun olimme samassa alkeisryhmässä vuonna 2010 Johanna Taika-shiban ja Netta kääpiösnautseri Tatran kanssa. Tempo ja Etna (Tatran tytär) ovat olleet samassa treeniryhmässä nyt pari vuotta, ja sinä aikana olemme käyneet lukemattomia keskusteluja saksalaisten kanssa harrastamisesta. Snautsereilla ja pinsereillä on yhteiset esi-isät, mikä näkyy ainakin näiden kahden kääpiön käyttäytymisessä ja siinä, millaisia Tempo ja Etna ovat agilitykoirina. Olemme pohtineet paljon myös, mitä vaatimuksia tuleville harrastuskavereille asetamme sen perusteella, mitä olemme agilitaamisesta Tempon ja Etnan kautta oppineet.

Tempo tuli minulle ystäväni kasvattamasta pentueesta, ja olen ollut mukana Tempon elämässä jo sen syntymäillasta saakka. Alusta asti oli selvää, että haluan Temposta agilitykoiran itselleni. Olin ehtinyt harrastella agilitya pari vuotta shibanarttuni kanssa, joten osasin jossain määrin nimetä, mitä ominaisuuksia agilitykoiralta kaipaan. Tempon emä harrasti agilitya ja se oli lajissa nopea ja näppärä pikku kiituri. Koska tunsin emän myös arkielämästä ja olin tavannut myös isän, tiesin molempien vanhempien olevan mukavia koiria.

Voin todeta olleeni osittain oikeassa rotu- ja sukulinjavalinnassa. Harrastuskoiraksi kääpiöpinseri soveltuu aktiivisuutensa ja toimeliaisuutensa vuoksi. Kääpiöpinserin luonneprofiilin (http://www.skpin.com/pdf/jtoimikunta/skpin_luonneprofiili.pdf) mukaan ihanteellinen kääkkä on luonteeltaan rohkea (toimintakykyinen), leikkihaluinen (taistelutahto) ja hyvähermoinen (hermorakenne). Tällainen pikkupinseri on arkielämän lisäksi erinomainen kaveri myös agilitykentille. Tempon eno Elvis on menestynyt sekä kotimaan agilitykentillä että kansainvälisissä arvokisoissa, joten Tempon perimässä pitäisi kulkea agilityn harrastamiseen sopivaa luonnetta.

Tempo onkin aina innokas lähtemään agilitytreeneihin, ja tällä hetkellä jahtaamme kahta viimeistä nollatulosta SM-kisaoikeutta varten. Tempo haluaa olla ihmisen kanssa ja loputon ahneus ajaa sitä tekemään töitä namiensa eteen. Agiltyn merkeissä olemme Tempon kanssa monesti onnistuneet, mutta silti koen, ettei yhteinen harrastustamisemme ole suinkaan sujuvaa ja soljuvaa. Tempo ei palkkaudu leikistä, mikä hankaloittaa vireen rakentamista ja eteenpäin fokusoimisen vahvistamosta. "Koiranilmalla" Tempon liikkuminen on jäykkää ja koko koira menee herkästi jumiin, koska märän lisäksi Tempo inhoaa myös siltä suojaavia vaatteita. Kisapäivänä huono sää vaikeuttaa alkuverryttelyä ja oikeaan kisafiilikseen pääsemistä, mikä tietenkin heijastuu suoraan ratasuoritukseen. Tempo ei pidä käsittelystä, mikä on ongelma fyssari- ja hierontakäynneillä, mutta vaikuttaa myös ohjauskuvioiden treenaamiseen, sillä Tempo ei mielellään tule radalla ohjaajan lähelle. Tämän takia en käytännössä koskaan voi käyttää sylkkäreitä radalla. Sekä lähdössä istumisen vahvistaminen että perustottiksen treenaaminen on haastavaa, sillä Tempo reagoi välittömästi alustan epämukavuuteen (onko se kylmä, märkä, kova tai epätasainen) ja kieltäytyy istumasta / makaamasta.

Monet edellä mainitsemani asiat eivät kuitenkaan ole Tempon syytä, vaan johtuvat omasta osaamattomuudestani, minkä seurauksena olen tehnyt virheitä jo pentuvaiheen koulutuksessa. Olen kärsimättömänä edennyt välivaiheita oikoen (mikä on nakertanut Tempon itseluottamusta) enkä ole keskittynyt ensin vahvistamaan Tempon luonteen puutteita. Tempo on sekä taisteluhaluton että toimintakyvytön, minkä takia minun olisi jo pentuna pitänyt vahvistaa leikkimistaitoja ja opettaa Tempo tarjoamaan naksutinkoulutuksen avulla. Tempoa olisi pitänyt namittaa hoitotoimenpiteiden suhteen vielä enemmän ja opetella venytyksiä jo aikaisessa vaiheessa tulevaa kehonhuoltoa silmällä pitäen. Hyppytekniikka olisi kääpiöpinserillä erittäin tärkeää saada kuntoon alusta alkaen, sillä neliömäinen rakenne hankaloittaa oikeanlaista hyppäämistä ja altistaa jumiutumiselle. Tähän minun olisi pitänyt panostaa jo nuoren koiran kanssa, ei vasta kun Tempo oli jo kisannut kolmosissa. Lisäksi harrastamisemme on perhe-elämän vuoksi ollut katkonaista, joten toimivien treeni- ja kisarutiininen muodostaminen, ylläpitäminen ja kehittäminen on ollut hidasta. Edelleen törmään jatkuvasti siihen, etten tunne koiraa tarpeeksi hyvin, sillä en esimerkiksi rataantutustumisessa ole varma, miten Tempo tiettyyn ohjaukseen reagoi.

Kuva: Suvi Tyynismaa

Johanna jo edellä mainiten kirjoitti auki minunkin analyysiä ja ajatuksia näistä rakkaista saksalaisista, joten itse avaan teemaa enemmän terveyden näkökulmasta. Etna käppänä on edesmenneen Tatrani pentu ja ainoa pentueen narttu, joten minulle oli selkeää, että Etna jää kotiin. Siinä ei ominaisuuksia katseltu, kun tavoitteet olivat silloin näyttelypuolella. Tatra ei näytelmiin soveltunut eli ajatus oli, että toisen kanssa aksataan ja toisen kanssa näytellään. Agility on kuormittava laji ja monelta taival kolmosiin jää kesken, kun kroppa ei enää kestä. Näin kävi myös meillä. Tatralta löytyi nivelrikkoa vasemmasta kyynärpäästä ja alkavaa myös oikeasta. Siihen loppui agility kuin seinään. Viittä vailla kolmosissa oleva huippu käppänä oli nyt toimintakyvytön. Tatran harrastusominaisuudet olivat vertaansa vailla ja epätyypillinen rakenne eli pitkä lanneosa teki siitä kustannustehokkaan hyppääjän ja pirun nopean, mutta mitä niillä tekee jos fysiikka pettää?

Niinpä Etnasta valioitumisen ja pennutuksen jälkeen tuli minun harrastuskoirani. Täysin vietitön, pehmeä ja työtä vieroksuva missi oli edessäni: istui ja katsoi nappisilmillään, että tuleeko sitä namia. Etnan kanssa agility on ollut matka, joka on opettanut minua enemmän kuin yksikään aikaisemmista koiristani. Kaikkeen on joutunut tekemään systemaattisesti työtä paljon ja pohtia päänsä puhki, mitä tuon eläimen päässä liikkuu ja miten saan sen liikkumaan. Vauhti on ollut yksi isoimmista haasteista ja nyt Etna etenee käppänä kategoriassa ihan suhteellisen kivasti. Johannan ja Tempon tavoin haikailemme puuttuvia SM nollia, mutta fysiikka ei ole ollut kunnossa, joten emme ole päässeet kisaamaan tarpeeksi. Oman haasteen siis tuo rakenne. Neliömäinen runko kuormittuu agilityn fyysisyydestä ja lihakset ovat jumissa. Toistamiseen olen tilanteessa, jossa koira ei kestä rakenteensa takia harrastusta hyvin vaikka luusto on kuvattu ja rakenteeltaan pitäisi olla kunnossa. Nopeuden ja hyppytekniikan kannalta olisi hyvä, jos koiralla olisi enemmän lantiota kuin etupainoisessa neliössä. Ja mitä siellä käppänä puolella jalostetaan.. mitä lyhyempi lantio sen parempi.

Rakenne/ terveys onkin omalla kohdallani yksi merkittävin kriteeri agilitykoiralle. Lisäksi hyvä hermorakenne, toimintakyky ja työmoottori ovat niitä ominaisuuksia, joiden kanssa haluan toimia niin arjessa kuin harrastuksissa. Valitettavasti näitä ei tällä hetkellä kääpiösnautseripuolella pidetä merkittävässä roolissa jalostustoiminnassa. Rotuna käppänä on mainio ja monipuolinen, mutta tänä päivänä kasvatustyö on painottunut näyttelyeläinten luomiseen. Sieltä ei löydy tarpeeksi kuvattuja luustoja, harrastustuloksia ja muita ominaisuuksia muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Pienissä koirissa ei ole käppänää voittanutta, joten pakko oli vaihtaa kokoluokkaa. Elättelen vielä toiveita, että joku järkevä käppänisti (tunnen kuitenkin niitä mahtityyppejä) ottaisi tehtäväkseen pelastaa tuo ihana rotu ja tehdä siitä uskottava harrastuskaveri. Ehkä vielä joskus meille tulee minikoira :) mutta paljon pitää muuttua ennen sitä. Pelkkä ulkonäkö ei voi ohjata koirien jalostustoimintaa. Kun koirat jätetään kuvaamatta, ei terveydestä ole mitään takeita, vaikka koirat eivät näkyvästi oireilisikaan.